Matka jatkui, olikos se nyt viime viikon keskiviikkona, Ubudista pikkubussilla Padangbaihin. Vaihtoehdot kulkea täällä Balilla paikasta a paikkaan b ovat taksi (kallein, muttei kovin kallis – jos porukkaa enempi kustannustehokas) tai minibussi (kuskaa lähinnä turisteja, hyvinkin kohtuuhintainen ja myös yksinäiselle turistille helppo). Olemassa on vissiin vielä halvempia paikallisten käyttämiä busseja, mutta niiden lähtöpaikoista ja ajoista on paljon vaikeampi ottaa selvää. Nettiä kun lukee, niin jotkut tosi tarkan markan reppureissaajat niitäkin käyttää. Minä en kuitenkaan ole vaivautunut raahailemaan painavaa rinkkaa helteessä etsimässä aina halvinta vaihtoehtoa, kun se toiseksi halvinkin on halpa. Joillain vain tuntuu olevan kunnia-asiana saada kirjoittaa nettiblogiin, että elin taas eurolla koko päivän, juhuuu! Tässä sivutaan taas aihetta ”millainen turisti olen”. En ole niin halukas säästämään rahaa, etten maksaisi bussista tuota vajaata vitosta, jonka minibussi maksoi. Enkä aivan niin innokas näkemään ”aina jotain paikallista”, että jaksaisin nähdä vaivaa ja käyttää aikaa etsintöihin, kun minibusseja tyrkytetään joka nurkalla ja niihin on usein helppo loikata omalta hotellilta. Sitä paitsi tällähän nämä paikalliset elantonsa hankkivat – tarjoamalla turisteille palveluja, joten minä turistina sitten niistä makselen!
Padangbaihin matkustin oikeastaan vain siksi, että sieltä lähtevät veneet Gili-saarille, mitkä olivat seuraava varsinainen etappini. Mahdollista olisi ollut mennä Gilille suoraan, mutta päätin viivähtää Padangbaissa kaks yötä ja vilkaista ohikulkiessa senkin paikan. Padangbai oli pieni paikka, siellä oli oikeastaan vain pari katua ja rantakatu hotelleineen ja muineen. Eli tuo puoltoista päivää siellä riitti vallan mainiosti. Eka iltana kiertelin paikan kävellen ja kävin tsekkaamassa sen kaksi biitsiä: Blue Lagoonin ja Bias Tugal Beachin. Iltakähmässä käväisin vaihteeksi hierojalla ja rantaravintolassa pitsalla. Juu – pitsalla, indonesialainen ruoka on kyllä minusta hyvää, mutta jollain lailla mulla ei nyt ollenkaan tehnyt sitä mieli (syykin asiaan selvisi sitten myöhemmin). Pitsa oli kyllä aika onneton esitys, vaikka hyvääkin pitsaa olen täällä syönyt: Nusa Lembonganilla suorastaan herkullista.
 |
| Blue Lagoon Beach |
 |
| Kävin katteleen yhtä hienoa Spa-hotellia - siellä oli kiva seinä! |
 |
| Vaikka pitsa ei ollu hääppöinen - näköalassa ei ollut valittamista |
 |
| Padangbain katuja |
 |
| Matkalla Bias Tugal Beachille törmäsin myös lehmiin - taas kerran, vetääkö ne jotenkin mua puoleensa? |
 |
| Padangbai |
Seuraavan päivän eli sen kokonaisen Padangbaipäiväni vietin käytännössä kokonaan rannalla. Paikkakunnalla ei juuri paljon muuta tekemistä ois ollutkaan – toki snorklausretkille yms. ois voinu mennä, mutta olin suunnitellut sellaisia Gilille. Illan tarkistusreissun perusteella valitsin kohteeksi Bias Tugal Beachin eli White Sand Beachin, joka oli ainakin minusta paikan piitseistä ehdottomasti parempi. Päivä kului leppoisasti e-kirjojen parissa. Olen käyttänyt koko reissun aktiivisesti +50 aurinkorasvaa ja olenkin välttänyt palamisen ansiokkaasti. Nyt perskules kävi ohraisesti, koska ostin Kutalta uudet biksut ja nehän oli vähän eri malliset ku entiset. Sain tosi kivat punaset rannut kohtiin, jotka vanhat biksut peitti, mutta uudet ei, vaikka nytkin oleilin rannalla vain ja ainoastaan varjon alla. Ranta oli oikeesti kiva ja myös ihana paikka uida. Jostain syystä mulla kuitenkin oli edelleen jotenkin huono olo, muuta ei ois kyllä jaksanutkaan tehä – hiki valui tuskaisesti vain maatessakin!
 |
| Matkalla beachille - nuo rakennelmat piitsin vieressä olivat valtavan kokoinen keskeneräiseksi jäänyt hylätty lomaresotti, kaikenlaista keskeneräistä täällä näkee aika paljon! |
 |
| Bias Tugal Beach |
 |
| Päivän teema: elektroninen kirja ja rambutanit - on se rankkaa tuo laiskottelu, ku hiki valuu maatessa! |
Illalla innostuin eiliseen pitsaan pettyneenä omasta mielestäni oikein herkuttelemaan. Barracuda ja erityisesti noi soossit: chili-, valkosipuli- ja tomaattikastike olivat tosi hyviä. Koska otin alkupalaksi myös kevätrullat olin hotellille mennessä niin ähkyssä, että pahaa teki – tai siis niin siinä vaiheessa kuvittelin…
 |
| Indonesialaisia häkkikanoja :) |
Seuraavana aamuna jatkoin matkaa Gili Travanganille. Gili
saaret sijaitsevat Balin naapurisaaren Lombokin kupeessa ja ovat siis kolme
tosi pikkuista saarta (Gili myös tarkoittaa paikallisella kielellä pieni saari). Gili Travangan on niistä se ehkä tunnetuin ja ennen
kaikkea vilkkain: paljon turisteja, hotelleja, ravintoloita ja myös biletystä,
josta mua aivan varoiteltiin ;) Gili Air on rauhallisempi versio, mutta myös se
on turistoitunut. Gili Meno on saarista asumattomin, sinne ei edes mene suoraa
veneyhteyttä, mutta toisilta saarilta sinne kyllä pääsee. Olin valinnut Gili
T:n, koska yksin matkustavana ajattelin, että ihan hyvä olla vähän elämää
ympärillä. Kyllä mää itekseni saan lueskella ihan riittävästi joka tapauksessa.
Venelaiturilla alkoi vähän huvittamaan: Gili Airille oli menossa mitä
ihmeellisemmän näköistä hippiäistä. Kävikin ilmi, että siellä oli juuri tänä
viikonloppuna jotkin psykemusiikkifestarit, mitkä sellaiset sitten ikinä
ovatkaan ;) No ehkä ne oliski ollu mulle vähän liikaa ja Gili T:n menot
riittävät. Saksalaista nuorta paria asia ei naurattnut niin paljon. He olivat valinneet
Airille menon juuri siksi, koska halusivat rauhaa ja hiljaisuutta keskenään.
Hekään eivät olleet moisista festareista kuulleetkaan :)
 |
| Fast boatilla Bali taakse jää |
 |
| Gili T:n hiekkarantasatama |
Gilillä ei ole autoja eikä skoottereita ollenkaan vaan
kaikki kulkeminen tapahtuu heppa- tai siis ponikärreillä tai polkupyörällä – jokusen
sähkömopon näin. Lienee kiellettyä hankkia saarelle mopoja – muuten niitä
takuulla olisi täälläkin satamäärin vaikka saarella on kokoa noin 3*2 km. Saari
elää silkasta turismista ja rantakadun varsi onkin täynnä majoitusta, ruokaa,
retkiä ja tietenkin sukellusta yms. Paikallista asutusta on sitten enempi
saaren sisäosissa, mutta varsinaisia asukkaita saarella ei ole paljoa. Kun
katselin saarta, luin tietoa netistä ja muistelin mitä Jussi ja Miina, jotka
kävivät siellä olikos se pari vuotta sitten, olivat kertoneet, näyttäisi
turismi saarella kasvaneen ja palvelut lisääntyneen valtavasti ihan viime
vuosina. Vaikka Gilillä ei takuulla ole tietoakaan mistään alkuperäisestä
indonesialaismeiningistä on se tavallaan hyvinkin viehättävä turistisaari. Viihdyin
kyllä ja harmillisesti mulla oli enää 6 yötä aikaa viettää siellä. Sitten
loppuu Indonesian 30 päivän viisumi – pitää siis tulla tännekin uudelleen!
 |
| Gili T:n katuja - noi ponit vähä säälitti, varsinki noi kuormaponit veti hirveitä kivikasoja esimerkiksi! |
Rantauduttuani hiekkarannalle ja löydettyäni hotellin annoin
piut paut hiukan heikolle ololle ja lähdin katselemaan rantakatua ja etsimään
tekemistä. Ilmoittauduin illaksi indonesialaisen ruuan cooking-kurssille – hei hieno
homma täälläkin oli sellainen, kun Ubudissa en kurssille ehtinyt. Iltapäivällä
päätin ottaa nokoset, jotta jaksan kurssille, joka alkoi vasta klo 8 (yleensä
mun nukkumaanmenoaika on ollu ysi…). Mun nokoset osui, kuten yleensä oikeaan
kohtaa, koska iltapäivällä nakkasikin sadekuuron. Iltasella sitten nokka kohti
ruokakurssia, vaikka ilmastoitu hotellihuone oli kyllä houkutteleva vaihtoehto…
Mikä ihme mulla on, kun mikään ei jaksata eikä huvita? No ei muuta kuin
menoksi, vaikka väkisin.
Kurssi oli oikein onnistunut – mukana oli myös railakas
tyttöporukka Irlannista ja reppureissaamassa jo muutama vuosi sitten
Vietnamissa toisensa tavannut aussi-uusiseelantipariskunta. Kokkauskurssi oli
musta erittäin hyvin järkätty – olisko Suomeenkin matkailuyrittäjävinkkiä:
”rössypottukurssit”? Ruuat oli sopivasti esivalmisteltu eli ainekset mittailtu
valmiiksi, joten ruuan laitto sujui sutjakkaasti, mutta silti pääsi tekemään
kuusi ruokalajia ”alusta asti”. Lupaan kokkailla opitut jutut ja tarjota
Suomessa maistiaiset! Ainoa vaan, että mun vointi ei ollu yhtään parempi.
Ruokaa ei saanut nieltyä, kuin lusikallisen per annos… uskottava se on, mulla
on bali belly eli rehellinen ja virallinen turistimahatauti :(
 |
| Eva ja Mike ja illan tuotokset! |
Olo heikkeni yötä myöten – masua väänteli kivuliaasti ja
vessassakin tuli vietettyä aikaa. Luin netistä hoito-ohjeita ja viesti oli:
lepää, juo hyvin ja syö jotain tuttua. Niimpä siis hain kaupasta runsaasti
vettä ja karpalomehua (siellä myytiin sellaista!) ja suklaata (sehän on tuttua
ruokaa). Enkä varannut mitään retkiä sun muita seuraaville päiville. Lauantain
loikoilin Pearl Loundgen ranta-alueella varjon alla ja söin lounaaksi
hampurilaisaterian (sekinhän on tuttua ruokaa). Sunnuntaina vointi oli jo
selkeästi parempi, joten vuokrasin polkupyörän ja ajelin sillä saaren ympäri.
Iltaa kohti olo parani jo normaaliksi, joten seuraaville päiville syöksyin jo
varailemaan tekemistä, kun alko jo ahdistaa pelkkää kirjojen lukeminen –
ehtiihän niitä lukea kotonakin!
 |
| Pearl Loundgen näkymiä |
Maanantaiksi varasin snorklausretken. Hiukkasen kyllä
jänskätti, että mitähän siitä tulee, koska su illaksi ja yöksi tuli aivan hillitön
ukonilma. Semmoista ryskettä harvoin olen kuullut. Vetta tuli aivan
saavista kaatamalla. Harmi kyllä hotellin terassilta ei varsinaisesti nähnyt
salamointia tms. – olis ollut hienoa olla rannalla katsomassa kunnon pauketta
merellä. Snorklausretkipäivä valkenikin pilvisenä ja ehtipä päivällä vielä
yhden vesikuuronkin nakata. Snorklaamaan lähti tällä kertaa isompi seurue –
ehkä 30 henkeä lasipohjaveneellä. Snorklaamassa käytiin kolmessa paikassa –
kahdessa oli koralliriuttaa ja paljon kaloja ja yhdessä tavoitteena oli nähdä
kilpikonnia. Näimmekin kaksi kilpikonnaa, tosin aika kaukaa. Minusta
kilpikonnapaikassa hurjinta oli katsoa, kun opaspoika sukelsi snorkkeleilla
tosi syvälle etsimään meille kilpikonnia ja viipyi sukelluksissa tosi kauan! Vähän
harmitti päivän pilvisyys, koska korallien ja kalojen värit eivät tule niin
edustavan kirkkaina esille, kuin aurinkoisella ilmalla. Muuten asia ei kyllä
haitannut – se oli ihmeellistä, että veneessä istuessa tuli välillä jopa kylmä!
Veden alla sen sijaan oli ihan lämmintä :) Kävimme lounaalla Gili Airilla, joten senkin saaren rantaan olen nyt varpaani
hetkeksi työntänyt. Tutustuin paatissa englantilaiseen tyttöön, joka oli ollut
kaksi vuotta Thaimaassa töissä alakoulun englannin opettajana. Ja hän oli muuttamassa
elokuussa Ouluun! Hän on tulossa Oulun kansainvälisen koulun eskarin
opettajaksi :) Kuva-aineistoa snorklausretkeltä ei ole, koska mulla ei edelleenkään ole sitä
vedenalaista kameraa.
Illalla uskaltauduin taas indonesialaisen ruuan pariin ja kävin syömässä Gilin Food Marketilla = illaksi pystytettävällä ruokatorilla, missä grillattiin paikallista ruokaa, kalaa yms. Kalan jätin nyt väliin - sattuneesta syystä ei tehnyt mieli. Mutta kasvis- ja kanavartaat chilikastikkeella, riisillä lisukkeineen ja jälkkäriksi suklaakakkua uppos kyllä, nam!
Tiistaiksi ja keskiviikoksi varasin kahden päivän retken Lombokille kiipeämään Mt Rinjanin tulivuorelle. Mt Rinjani on jo astetta korkeempi ja haasteellisempi kiivettävä kuin Mt Batur viime viikolla. Itse valitsin kahden enkä kolmen päivän retken, jolla tarkoitus oli kiivetä vain ns. Rimille eli kraatterijärveä kiertävälle harjanteelle. Rim on 2639 m korkeudessa, kun itse huippu on 3726 m. Kiipeäminen aloitettiin 1156 metristä eli laskeskelin, että mulle on ihan tarpeeksi kiipeämistä tuohon Rimille. Varsinkin, kun arvioitu vaellusaika oli 6-8 tuntia – yhteen suuntaan!
 |
| Tuonne sitä ollaan menossa! |
Retki alkoi venematkalla Gililtä Lombokille aamuseiskalta ja
jatkui reilun tunnin automatkalla satamasta lähtöpisteeseen. Oli ihan kiva
nähdä myös Lombokinkin maisemia, vaikka edes auton ikkunasta. Vaikka Balin ja
Lombokin välillä on lyhimmillään vain noin 20 km väliä poikkeavat saaret
toisistaan paljon. Ensinnäkin Lombok on selkeästi muslimienemmistöinen, mikä
näkyy aivan katukuvassa. Myöskin rakennuskannasta puuttuvat nuo Balin
open-house pihapiirit lukuisine patsaineen ja kotialttareineen. Talon näyttivät
enempi ”tavallisilta”. Lombok ei myöskään ole niin turistoitunut kuin Bali.
Kaikista mielenkiintoisimman tiedon löysin netistä. Saarten välinen salmi on
erityisen syvä ja se on myös osa huomattavaa eläinmaantieteellistä rajalinjaa, Wallacen
linjaa. Eläimistöltään Bali, samoin kuin Sumatra ja Jaava, muistuttavat
läheisesti Kaakkois-Aasian mannerta. Lombok ja sen itäpuolella olevat saaret
sen sijaan eivät. Tämän oletetaan johtuvan siitä, että jääkaudella meren pinta oli huomattavasti nykyistä alempana, jolloin Sumatra, Jaava ja Bali
yhdessä muodostivat Aasian mantereeseen liittyneen niemimaan, mutta Balin ja
Lombokin välissä oli silloinkin syvä salmi, jota useimmat eläimet eivät kyenneet
ylittämään.
Kiipeilyporukkaani kuului kaksi kakskymppistä
brasilialaispoikaa, Pedro ja Auyera ja kaksi kolmekymppistä saksalaispoikaa, Rene
ja Ralf – että saa täti pistää töppöstä toisen eteen, jos meinaa pysyä porukan
mukana! Kiipeämään päästiin kello yhdentoista nurkilla. Myös tiistaipäivä oli
ainakin Lombokilla pilvinen, mutta se ei haitannut nyt yhtäään. Sen verran
hikistä puuhaa tuo nyppylälle nouseminen oli. Alkumatka oli vielä leppoisaa,
koska eteneminen oli suhteellisen loivaa. Ylitimme heinikkoisia kumpareita ja
nyt tiedän myös mistä Gilin ponien heinä on peräisin (kun Esa sanoi, että
niille tuodaan joka päivä tuore heinä Lombokilta). Lounastauko oli vuorossa jo
heti ensimmäisellä pysähdyspaikalla POS 1:llä. Ryhmämme mukana oli siis opas ja
kaksi kantajaa. Kantajat kantoivat kaikki kamat eli kaasuhellat, astiat, ruuat,
teltat, makuupussit, retkipatjat jne. Itse kanniskeltiin vaan omat vaatteet
yms. pikkurepussa. Omasta mielestä maasto oli paikkapaikoin, varsinkin kun
loppu läheni suhteellisen vaikeakulkuista, mutta opas ja kantajat vetelivät
menemään varvastossut jalassa. Kantajat kantoivat kamat bambukepin päihin
kiinnitetyissä korissa. Bambukeppi vaan olalle ja menoksi. Melko häiskiä! Nyt
kyllä allekirjoitan kokkauskurssin open sanat ”Lombokin miehet ovat kuin
chili, pieniä, mutta vahvoja” :) Suomalais-saksalaisella organisointityylillä kyllä vähän ihmettelimme, miksi
ihmeessä kaikki kamat pitää joka päivä kantaa ylös ja takas alas. Eikö olisi
järkevämpää organisoida sinne joku tavaroiden varastopaikka ja kantaa aina
mukana vain kulutustavara, kuten ruoka.
 |
| Kantajat kuitenkin todella kantoivat tavaraa – eräälläkin oli nyssykässä elävä kana, pää vain pilkotti pussin kyljessä olevasta reiästä. Saivatpahan turistit tuoretta ruokaa. |
Loppua kohti reitti meni jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi – alko
tuntua jo vähän kintuissa. Hauskaa oli se, että vaikka pojat alkutaipaleella
(loivaa) meinasivat vähän jätättää mua, niin jyrkässä rinteessä pysyin mainiosti
mukana. Muutenkin mulla oli selvästi eri tyyli: hitaasti, mutta varmasti askel
askeleelta – ilman jatkuvia taukoja. Pojilla taas enempi semmonen reipas
pyrähdys ja sit tauko –taktiikka. Mutta perille Rimille päästiin! Siellä oli
aivan sairaan kylmä – vaikka mulla oli mukana käytännössä kaikki pitkälahekiset
ja –hihaiset kamppeeni ja vaihdoin hikiset kiipeilyvaatteet heti kuiviin, meinasi
silti tuntua, että paleltuu niille sijoilleen.
 |
| Sumuisia maisemia matkalta - oltiin pilvessä! |
 |
| Huippu |
 |
| Rim |
Vuorella oli kaikkineen ihan hirveesti porukkaa – se oli
mulle yllätys. Turisteja oppaineen ja kantajineen majoittui Rimille pitkässä
telttarivissä varmaan pitkästi toista sataa. Turistit värjötteli teltoissaan ja
oppaat kokkasivat omissa teltoissaan illallista. Minä jaoin telttani
saksalaispoikien kanssa. Meillä oli muka makuupussit, mutta ne oli semmoiset +
20 asteeseen tarkoitetut kesäpussit, joten ne lämmitti lähinnä mieltä. Renelle
iski kiivetessä mahatauti – ei käynyt kyllä kateeksi, kun viime päivien
kokemuksesta tiesin miltä se tuntui. Lähin vessa oli alhaalla, joten raukka
ramppasi puskissa ja kipristeli kylmässä teltassa. Me Ralfin kans juteltiin
puoli yötä ja juotiin oppaan tarjoilemaa kuumaa teetä sekä syötiin kuumaa
nuudelikeittoa, jossa kellui keitetty kananmuna. Siinähän se yö alkoi kulua
kivikovalla teltan lattialla – kyseessä ei ollut luksus olosuhteet :)
Lähtö kiipeämään huipulle oli yöllä klo 2. Myös kahden
päivän retkeläisillä oli siis mahdollisuus kiivetä ylös asti ja sitten
seuraavana päivänä vielä vuorelta alas. Kolmen päivän retkeläiset jatkoivat
vielä kraatterijärven rantaan ja pidempää reittiä alas yöpyen matkalla toisen yön.
Minä en lähtenyt kiipeämään huipulle aamuyöstä, koska en alunperinkään ollut
sellaista suunnitellut. Epäilin myös, että kävisi liian rankaksi kiivetä sinne
ja takas ja sit vielä samana päivänä takasin alas. Ratkaisu oli oikea, kuten
myöhemmin ilmeni. Myös Rene jäi teltalle potemaan mahatautia, hän oli tosi
huonolla hapella. Tätillä oli onneksi mukana immodiumia ja
maitohappobakteereita, joita hänelle tarjoilin – toivottavasti helpotti edes
vähän! Ralf ja Pedro olivat kiivenneet melkein huipulle, mutta Au oli
luovuttanut pimeässä kiipeilyn parin sadan metrin jälkeen.
Minä heräsin kuitenkin puoli kuuden näppeillä (jos nyt
varsinaisesti olin nukkunutkaan – ehkä hetken huipulle menijöiden lähdön
jälkeen, kun sain lainata myös Ralfin makuupussia ja kahden pussin sisällä oli
ei ehkä lämmin, muttei enää niin hyytävän kylmä). Kiipesin itsekin vähän matkaa
huipun ensimmäiselle nyppylälle katsomaan auringon nousua ja se kannatti kyllä.
Sieltä näin hienosti myös kraatterijärven. Aamu valkeni aurinkoisena eikä enää
niin pilvisenä. Telttapaikan kohdalta kraaterijärvi ei olisi näkynyt,
koska juuri siinä kohti järven puolella harjannetta oli vielä paljon pilviä!
Auringon nousu ja maisemat kannatti käydä katsomassa.
Aamupalaa tarjoiltiin, kun kiipeilijät kerkesivät takaisin
huipulta. Aurinko paistoi ja jo lämmittikin mukavasti. Maisemia näki
hienosti! Aamusella telttamme viereen hyökkäsi apinalauma tonkimaan roskia. Se
mulla täällä retkellä oikeasti yökötti ja raivostutti, että jopa täällä
vuorella, jonka piti olla nationalpark, oli joka paikassa roskia. Vaikka
kaikkialla sanottiin, että älä roskaa (täällä siis sentään sanottiin niin) –
heittelivät ihmiset vähintäänkin kaikki hedelmien ja kananmunien kuoret pitkin
poikin. Myös muoviroskaa oli joka paikka täynnä – näin kun yks apina nieli
muovipusseja, joissa oli ollut nuudelikastikkeita. Mua ällötti ja suututti ja
tuli samalla lailla paha mieli kuin eäintarhoissa - ehkä jopa enempi! Mua ei
haittaa vessattomuus, kylmyys, kova nukkuma-alusta, raskas kiipeily eikä mikään
mukaan alkeellisuus – mutta täällä Balilla musta alkaa kehkeytyä roskan ja
muovin vihaaja!
 |
| Tää häiskä tuli tyttöystävänsä (?) ja kameran kans selittään jotain ja minä, että joo toki, toki otan teistä kuvan - mutta ei kelvannu, vaan toi häiskä halus itsestään kuvan mun kans :) No otettiin sitten munki kameralla! |
 |
| Huippu auringossa |
 |
| Rim - hauskasti toi pilvi kellui tuolla harjanteen toisella puolella |
 |
| Apinalla oli kaksoset |
 |
| Reipas kiipeilijä - huomaa ratsihousut jalassa, hyvin kävi verkkareista :) |
 |
| Mun ryhmäläiset ja teltta |
Sitten matka jatkui alas – myös Rene ja Ralf päätyivät
typistämään retkensä kahteen päivään ja lähtemään alas, lähinnä Renen
huonovointisuuden takia. Kolmen päivän retkelle jatkoi oppaan ja yhden kantajan
kanssa siis vain Pedro. Me muut neljä lähdettiin taapertaan alamäkeen yhden
kantajan kanssa. Alamäkeen meneminen ei ole niin raskasta kuin kiipeäminen,
mutta paljon hankalampaa. Välillä oli vaikea löytää jalansijaa ja
hiekkaisemmissa kohdissa tahtoi kivet rullata jalkojen alta niin, että muutaman
kerran tuli tultua metri alas takapuolellaan. Ja otti alaspäin tulokin aivan
riittävästi etureisiin ja pohkeisiin ja ennenkaikkea varpaisiin. Mun varpaat
alkoi olla loppumatkasta melko tuusana. Oli ehkä liian pitkät varpaankynnet
eikä juoksulenkkarit ole ehkä parhaat mahdolliset vaelluskengät. Kun pääsin
alas vaihdoin ilolla varvastossut jalkaan. Vasemman pottuvarpaan kynsi on
melkein irti ja oikeassa pottuvarpaassa pikkuvarpaan kokoinen rakko!! Luojan kiitos varvastossut on keksitty, näihin
varpaisiin ei kyllä pariin päivään muita kenkiä laitettaisikaan. Ja onneks en edes yrittänyt lähtä sinne huipulle - muuten olisin varmaan vieläkin tuolla vuorella (jalkoja ei niinkään väsyttänyt, mutta varpaat...).
 |
| Alaspäin, nyt auringossa, tiemme vie! |
Vaellusretki oli aika rankka, mutta kannatti kyllä käydä! Matka
takaisin Gilille ensin autolla ja sitten veneellä kestikin iltaan saakka.
Hotellille päästessä suihku oli ensimmäisenä mielessä – ja sekään ei enää
haittaa ollenkaan, että lämmintä vettä ei tule. Kylmä vesi ei ole kylmääkylmää
vaan lähinnä sellaista haaleaa. Toiveena vain olisi, että suihkuista tulisi
vettä kunnollisella paineella eikä vain tihkuttamalla. Tämän jälkeen Gilillä ei
ollutkaan enää muuta tekemistä (tai siis aikaa muun tekemiseen - ja sinne bilettämään en sitten päätynyt missään vaiheessa), kuin rinkan pakkaus ja aamulla nokka kohti
fast boattia ja Kutaa = lentokentän läheisyyttä, koska matka jatkuu taas
muille maille!
Onneksi olin varannut kokonaisen päivän Kutalle siirtymiseen,
koska fast boat oli 3 tuntia myöhässä eikä shutlebussimatkakaan Kutalle ollut
kovin nopea. Perille pääsin vasta kuuden aikaan illasta, joten Kutan hotellin
pienehköstä allasalueesta en jaksanut enää mennä nauttimaan. Eikä se muutenkaan
houkutellut, koska juuri tuloni hetkellä koko hotelli oli ihan täynnä kamalaa
savua. Kun tiedustelin respasta mitä ihmettä tämä savu on, niin kuulin, että
sillä myrkytettiin moskiittoja ja muita hyönteisiä. No jee jee – kai se oli
ihmisille turvallista? Onneksi mun huoneessa ja sen parvekkeella ei ollut
savua. Iltasella käväisin enää syömässä ja muutoin aloin valmistautua eteenpäin
siirtymiseen ja kirjoittelin tätä blogia.
Lentokentälle tulo oli vähän kulttuurishokki – täällä on
viileää!!!, siistiä!!! ja hienoa ja netti toimii supernopeaa… outoa – kai tuohon Indonesian sekasortoon
sitten kuitenkin jossain määrin ajan kanssa tottuu.
Tähän loppuun vielä muutamia hajahuomioita, joita mulle jäi
päällimäisenä mieleen kuukauden oleskelusta :)
- Liikenne on kaaos ;) Yksi mukavimpia työntekijöitä on
liikenteenohjaaja. Niitä on esim. Kutalla, mutta myös Ubudissa katujen varsilla
20 metrin välein ja ne oikeasti pysäyttää liikenteen, kun haluaa ylittää kadun
(tai joku haluaa ajaa autolla pihalta tielle). Suojateillä ei ole mitään
virkaa!
- Skootteri on oiva menopeli – se on aivan sopiva kulkuneuvo
neli- jopa viisihenkiselle perheelle, vauvat ja 1-5-vuotiaat matkustaa helposti
äitien ja isien sylissä, jaloissa, selässä, välissä jne. Ja noin 10-vuotiaathan
voi sitten jo ajaa skootteria itse. Kypäriä käytetään Denpasarin lähistöllä,
muualla ei niinkään. Denpasarin alueella liikenne on jopa hurjempaa ja
ennenkaikkea ajonopeudet kovempia, koska tiet on suurempia ja parempia.
- Kaikki myy jotain! Pienemmillä paikoilla ihan ihmetyttää,
kun jokaikisen talon pihalla on jonkinlainen warung (pieni
ruokakauppa/ravintola) tai muu kioski. Kuka niistä kaikista ostaa jotain, kun
naapurillakin on oma kioski?
- Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita ja uteliaita! Jos
kaupassa kysyy jotain tuotetta, jota heillä ei ole – myyjä syöksyy etsimään sen
seuraavasta kaupasta. Välillä mietityttää miten he jakavat tuotot eri
tilanteissa. Sama pätee myös esim. järjestettyihin retkiin. Maksu (joka on
pieni) maksetaan yhdelle tyypille, ja sen jälkeen hommia retken eteen tekee sen
seitsemän eri tyyppiä ja on hyvin epäselvää kuka on töissä kenellekin! Tietä on
helppo kysyä – kaikki neuvovat avuliaasti. Matkan ja ajan käsitteet ovat vain
vähän niin ja näin – kerran etsin yhtä temppeliä ja kysyin noin 4 kertaa ohjetta,
3 kertaa matkaa eteenpäin oli kuulemma 100 m ja sit viimeisellä kerralla 70 m.
Kaikkiaan kävelin arviolta vajaan kilsan ;) Kaikki kysyy mistä olet (maasta)?,
mutta myös kadulla kulkiessa minne olet menossa? mikä on nimesi? jne.
- Varvastossuja voi siis tosiaan käyttää kaikkialla ja, jos joku väittää, että sukat ja sandaalit on tyylivirhe niin höpö höpö - sukkia voi tarvittaessa (esim. kylmällä vuorella) pitää myös varvastossujen kanssa!
- Indonesia tai ainakin Bali hukkuu jätteisiin L Muoviroskaa on joka
paikka täynnä – siis oikeasti joka paikka! Jätettä myös tuotetaan
järjettömästi. Hanavettä ei voi juoda, joten esim. muovisia vesipulloja syntyy
mieletön määrä joka päivä. Samoin kaikkea muuta roskaa. Muovia myös käytetään
surutta – muovipusseja, purkkeja, pulloja ja ties mitä. Yks hulluimpia
pikkujuttuja on esim. muovipullojen korkin päällä oleva ”lisämuovikelmu”, jolla
korkki on ympäröity. En tiedä mikä sen tarkoitus on, se on hankala irrottaa ja
se on yksi järjetön lisäroska muun joukossa. Roskiksia on tarjolla
satunnaisesti, mutta onko silläkään mitään merkitystä, kun näyttää siltä, että
niitä ei tyhjennetä tai jos tyhjennetäänkin niin ei ole mitään järkevää
käsittelyä minne jätteet vietäisiin L
- Ihmiset ovat näennäisesti kyllä siistejä – jopa kauppoihin
mentäessä otetaan kengät pois jalasta ja oman putiikin tai talon edustan katu
pidetään lakaisemalla siistinä, samoin oma piha. Mutta heti aidan takana tai
kauempana kadulla onkin sitten jätevuoret, jotka eivät tunnu ketään
häiritsevän. Eniten roskat ahdisti mua vuoristoretkellä, kuten jo kerroinkin.
Myös rannat ovat paikoitellen epäsiistejä. Tekis suorastaan mieli ottaa
yhteyttä Indonesian valtiovaltaan ja hakeutua sinne hommiin järjestään vähän
paikallista jätehuoltoa – mutta saattaisi olla mission impossible L
- Minä itse en häiriinny kaaoksesta, kun se koskee onnettomalla paineella tulevaa kylmää vettä suihkussa, vessaa, joka on reikä lattiassa ja paperia on, jos sitä on itsellä mukana, isoa torakkaa omassa huoneessa, kylttiviidakkoa katujen varsilla, rikkonaisia katukivetyksiä, keskeneräisiä rakennuksia jne. mutta roskakasat mua ahdistaa :(
Olen laitellut teille kivoja kuvia maisemista jne., tähän
loppuun muutama kuva malliksi – kuvani täältä olisivat voineet olla myös tämän
näköisiä :( mutta onneks noita kivoja maisemia on enempi, ku vähän sulkee silmiään muulta - tokihan ymmärrän, että tässä maassa on muitakin "pikku"ongelmia ratkaistavaksi asti, esim. köyhyys, lukutaidottomuus, separatistit, väkivaltaisuudet, heikko hallinto, metsien tuhoaminen, ilmansaasteet, vesiongelmat, liikenneruuhkat, väestön kasvu jne...!
PS. Seuraava päivitys tuleekin taas päiväntasaajan pohjoispuolelta eli hiljalleen kotia kohti tulossa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti