Ihan huippua! 22.2.2015

Lisään tän tekstin nyt, koska oon lähdössä vielä enempi korpeen. Ja ehkä saan laitettua pari kuvaakin… 2.3. lisäys: 6 päivän retkeltä korvesta palattu, kuvat tähän lisätty ja "korpikertomus" tulee myöhemmin! Ja matka jatkuu huomenna :)

Tähän alkuun selostusta tilasta ja sen toiminnasta – jos nautakarjan pito ei kiinnosta, hyppää ihan surutta reilusti eteenpäin. Kaikki info on siis minun (joka ei oikeasti tajua emolehmätilan toiminnasta tuon taivaallista) Leighiltä ja Sararahilta luonnollisesti englanniksi kyselemää ja kuulemaa tietoa, joten itse asiasta ja kielipuolisuudesta johtuen tieto voi osittain olla mitä sattuu. Mutta näin minä asiat käsitin ;)

Sarahin vanhemmat ovat ostaneet tilan 40 vuotta sitten, tila ja talot ovat olleet jo silloin olemassa. Perheen ”päätalo” (majorhouse) on rakennettu 56 ja äidin talo paljon ennen sitä. Isän talo on ostettu maineen naapurilta vasta 3 vuotta sitten. Varsinkaan äidin talo ei kyllä vaikuta vanhalta- se on rempattu täydellisesti, tää päätalo ennemminkin. Sarah ja Leigh ovat siis pitäneet tilaa pari vuotta. Sarahilla on myös kaksi siskoa, jotka kumpikin asuvat aivan muualla. Sarah ja Leigh halusivat jatkaa tilan pitoa, mutta asia ei ollut aivan yksinkertainen. Asiasta neuvoteltiin suvun kesken ainakin 5 vuotta, ennen kuin nykyiseen järjestelyyn päädyttiin. Sarahilla ja Leighillä ei ollut varaa ostaa Sarahin äidin osuutta maista, koska sen arvo oli 3 M$. Sellaisen pankkilainan ottaminen olisi tarkoittanut, ettei tila olisi tuottanut ikinä niin paljon, että laina olisi saatu maksettua.

Nyt on tehty seuraavanlainen sopimus: Sarah ja Leigh ovat vuokranneet äidiltä tilan maat. Kokonaisten tilojen vuokraaminen tuntuu täällä olevan muutenkin aika yleinen tapa toimia maanviljelijänä. Normaalisti vuokraviljelijä ei kunnosta tilan rakennuksia tai aitoja omalla kustannuksellaan vaan omistaja pitää paikat kunnossa. Nyt kuitenkin Sarah ja Leigh kunnostavat paikat omalla kustannuksellaan ja sitä vastaan 3 % tilasta / vuosi siirtyy heidän nimiinsä. Näin toimien 90% tilasta on heidän omistuksessaan 30 vuoden päästä. He maksavat äidille markkina-arvoista vuokraa vuosittain (samaa mitä ulkopuolinenkin vuokraaja maksaisi). Leigh ei oikein osannut sanoa, mitä se tarkoittaa sisarusten perimiselle – totesi vain, että sitten, kun äiti kuolee tila on jo kokonaan heidän eikä siitä jää sisaruksille mitään jaettavaa (mutta onhan äitillä tietty ne vuokrarahat, jos ei ole tuhlannut niitä). Vastaavasti he ovat vuokranneet karjan Sarahin isältä, siten, että maksavat vuosittain vuokraa eläimistä. Uudet vasikat ovat heidän omiaan. Näin karja siirtyy kymmenessä vuodessa heidän omistukseensa. Se jäi mulle epäselväksi omistaako Sarahin isä vielä osan maista, koska vanha pariskunta on siis eronnut. Eli hiukan on monimutkainen case!

Tilalla on siis emolehmiä, useampia sonneja ja eri-ikäisiä vasikoita, mulleja ja hiehoja, yhteensä noin 800 kpl. Ne on pääosin black angnuksia, mutta tilalla on yksi hereford-sonni sekä sen jälkeläisiä. Ideana on suurentaa eläinten kokoa, koska herefordi on isompi. Sen jälkeläiset on noita kuvissakin välillä vilahtelevia satunnaisia ruskeita, mutta pääosin noita valkonaamaisia nautoja. Valkonaamaisista saa markkinoilla huonomman hinnan, kuin kokonaan mustista. Siten ajatus on, että valkonaamat astutetaan mustalla sonnilla ja jälkeläiset on taas kokonaan mustia. Leigh arvioi, että 6-7 vuoden päästä kaikki eläimet on mustia.

Tilan tuotantona on siis emolehmät ja vasikoiden kasvatus tiettyyn kokoluokkaan. Kasvatus perustuu ns. ruohokasvatukseen isoilla laitumilla. Täältä mullit myydään ”viljakasvattajalle” (varmaan näille asioille on jotain oikeitakin maanviljelytermejä, mutta enkai mää niitä tiiä). Viljakasvattaja pitää eläimet pienemmissä aitauksissa ja syöttää niitä viljalla 6 kk, jonka jälkeen ne ovat tuplanneet painonsa ja ne laitetaan lihoiksi.

Ilmasto tällä alueella on sellainen, että talvi (kesä-elokuu) on kostea ja kylmä, lämpötila käy pakkasenkin puolella ja luntakin saattaa sataa, mutta ei se maahan jää (paitsi läheisillä vuorten huipuilla). Naudat pärjäävät ulkona koko talven. Emoja ei kuitenkaan pidetä kovin vanhaksi (6-7-vuotiaaksi), koska kylmähkö talvi lisää vanhoilla emoilla riskiä johonkin poikimiseen liittyvään sairauteen, johon emo kuolee (nautaihmiset tietänevät!). Emot vasikoi pääosin keväällä (syys-marraskuu), jolloin ruoho on parhaimmillaan. Emot poikii keskenään tuolla laitumilla, jonkin kokoisissa ryhmissä. Ainoastaan ekakertalaiset hiehot pidetään poikima-aikaan näköetäisyydellä ja niiden poikimiset valvotaan. Nyt on kuitenkin poikkeuksellisesti (siis täällähän on loppukesä) 100 emoa poikimassa ihan näillä näppäimillä, niistä noin 30 hiehoja. On siinä ja siinä ehdinkö nähdä pikkuvasikoita ennen kuin lähden jatkamaan matkaa. Kesä (joulu-helmikuu) on kuuma (+ 40) ja usein miten kuiva (paitsi nyt on erityisen kosteaa ja vehreää – ja lämpötila mulle sopiva (+20-30-40) ;) ). Myös syksy (maalis-toukokuu) on usein kuiva, muttei enää niin kuuma.

Vasikat vierotetaan emoista siten, että kaksi emo+vasikkaryhmää laitetaan samaan laitumeen. Jonkun ajan päästä ryhmät taas erotetaan toisistaan siten, että emojen mukaan laitetaan ”väärät vasikat”. Se stressaa vasikoita vähemmän, kun ympärillä on kuitenkin vanhoja emoja, vaikka oma emo ei porukassa olekaan. Stressittömät vasikat syö ja kasvaa paremmin, eikä emotkaan stressaannu. Myöhemmin eläimet ryhmitellään kokonsa perusteella, isot isojen kanssa ja pienet pienten kanssa. Leighin mukaan pienet kasvaa paremmin, kun ne on toisten pienten kanssa – isojen seassa ne aina vaan syö jossain laitumen nurkassa huonosti. En ainakaan just nyt osaa sanoa, montako eri ryhmää tilalla on – minusta niitä on joka paikassa!!

Laitumet on tosi isoja ja eläimiä kyllä siirrellään välillä toisille laitumille ja osa laitumista on levossa. Leighin tulevaisuuden suunnitelmana on lohkoa laitumet pienemmiksi ja nopeuttaa ryhmien kiertoa niillä. Hän sanoi, että isoilla laitumille eläimet napsii parhaat ruohot ja jättää osan syömättä. Pienemmässä laitumessa ne syövät tarkemmin. Myös lannoitus onnistuu paremmin, koska lehmät sontivat koko alalle. Nyt ne kuulemma käyvät sontimassa puiden juurelle. Sitä en osaa sanoa kumpi on eläimistä mukavampaa. Nyt niillä minusta näyttää olevan oikein lokoisat oltavat, kun ne makoilevat puiden alla varjossa märehtimässä päivän kuumimpina aikoina. Tila ei siis ole mikään luomutila, vaan laitumia lannoitetaan myös kaupallisilla lannoitteilla. Periaatteessa nurmien pitäisi olla ”ikuisia”. Leighin sanojen mukaan, kun laidun kerran perustetaan kunnolla se kestää forever.

Päivittäistä työtä mitä tällä hetkellä tunnutaan tekevän (nyt on aika hiljainen aika tilalla) on rikkakasvien torjunta myrkyttämällä tai jotain kummia kasveja kaivamalla maasta ja polttamalla sekä elukoiden siirtely välillä. Ja aitojen korjaus!!! Aitoja saa ja pitää korjata koko ajan, mutta silti niissä on vaikka kuinka paljon kengurun ja vompatin mentäviä aukkoja. Aidat on kiinteitä, niissä on usein kolme – neljä lankaa piikkilankaa ja/tai rautalankaa ja usein myös rautalangassa menevä sähkö. Lisäksi aidan alaosa on kanaverkkoa. Kaiken kaikkiaan hirmu homma pitää noita aitoja kunnossa ja näyttää joka tapauksessa melko turhalta hommalta. Joka paikassa on vompatin koloja ja kenguruita näkee aina – sitä paitsi kengurut hyppää myös aidan yli! Ja nämä täällä on muuten nyt sitten niitä oikeita kenguruita eikä wallabeja.

Tilalla ei ole käytännössä muita rakennuksia, kuin muutama konesuoja ja pari karjan erotteluun, lastaamiseen ja sen sellaiseen tarkoitettua aitaussysteemiä. Ja muutama katos heinälle. Tilalla tehdään jonkin verran heinää, lähinnä varalta. Jos kesä on tosi kuuma ja kuiva, ruoho kuivaa kokonaan ja silloin eläimiä ruokitaan. Tänä vuonna ei tarvitse.

Alue on minusta sangen vehmasta – tilan alueella on useita lähteitä ja niistä saadaan vesi eläinten juoma-altaisiin. Käytännössä lähteet on kukkuloilla ja allas aina siitä alamäkeen. Kaikissa laitumissa on rakennetut juottolammikot tai joissain harvoissa betoninen juottoallas, johon vesi johdetaan putkella lähteestä. Paitsi niissä laitumissa, jotka ovat jokivarressa. Tilan poikkihan kiemurtelee tuo upea joki, josta eläimet myös pääsevät juomaan. Joki on ihan kivipohjainen, mutta siitä vaan hevosellakin kahlataan yli ratsain. Kaiken kaikkiaan ratsastaessa ei paljo pohjia katsella, joka paikasta voi mennä. Toki suurin osa on hyvää nurmipohjaa.

Alku viikko sujui kautta linjan vastaavalla tavalla kuin viime viikko. Muutin isoon taloon tiistai-iltana, koska äiti on tulossa viikonloppuna kotiin. Ja koska John öljysi terassit eikä niillä voi kolmeen päivään kulkea. John ja Aileen ovat osoittautuneet myös netin kautta tulleiksi apulaisiksi, joku toinen palvelu (Farmsitters tms.), josta voi ottaa ihmisiä valvomaan ja hoitamaan paikkojaan, kun itse on poissa. Mullekin on tullut helpx:n kautta useampiakin uusia yhteydenottoja nyt viime aikoina (sittemmin poistin profiilini). Mielenkiintoisin ois ollu mennä heppatilalle talonvahdiksi, kun omistajat matkustavat Tasmaniaan. Mutta mun Australian viisumi vetelee viimeistä kuukautta, niin enää ei ehdi.

Päivisin olen lähinnä maalannut leikkimökkiä. Maalausurakka on sanalla sanoen lähtenyt lapasesta. Mitä enempi maalaan, sitä enempi Sarahilla on toiveita… Minusta toi maalaaminen on kuitenkin tosi kivaa puuhaa – enpä ole ikinä ennen saanutkaan taiteilla kokonaista mökkiä sisältä ja ulkoa. Ensi torstaina Sarahin ”äitikaverit” lapsineen tulee leikkimökin avajaisiin – saapa nähdä millaista palautetta tulee :)

Parina aamuna olen ollut Leighin kaverina auttamassa (lue osin katsomassa) maatilahommissa. On musta toki joissain asioissa jo ollut apuakin. Aidankorjaus oli lähinnä assistentin hommaa – ojentelin työkaluja. Vesitankin tyhjennysreissulle piti mennä kahdella autolla, koska pumppuauto jätettiin pellolle. Pääsin siis eka kertaa täällä ajamaan myös ”vaihdekeppiautolla” ja ihan hyvin se sujui (ainakin täällä korvessa). Ja oli muuten iso maasturi ajella :)

Torstaiaamu oli yliveto! Lähdin heti aamusta Em-tammalla ratsastaen auttamaan sairaan lehmän hakuhommiin takalaitumelle. Em oli aivan ihana – Zanna jäi armotta kakkoseksi. Jostain syystä tuollainen rohkean kuumahko ruunikko pikkutamma vain viehättää mun silmää ja muutenkin ;) Em on kuulemma entinen racehorse (ja sillä ymmärrän, että nimenomaa laukka). Sairas lehmä oli tosi sairas L Se oli tosi laiha (sen vasikka oli kyllä ihan potra). Ennen tarkempaa tutkimusta ei ollut oikein tietoa mikä sillä on, mutta mahdollisesti kieli jotenkin vaurioitunut, turvonnut ja tulehtunut mikä myös esti sitä syömästä. Laitumessa noita ei pääse tutkimaan, koska ei ne ole tottuneet käsittelyyn. Sairas lehmä ei silti suostunut lähtemään kunnialla yksin laumasta vaan pakeni keskelle vesilammikkoa seisomaan. Otimme sitten useamman lehmän mukaan, jotta sairas ei olisi yksin. Tällä kertaa musta oli Emin kans jo oikeasti apua pikkulauman liikuttelussa ja mulla oli oikein mukavaa!

Ratsastuslenkin jälkeen lähdin hakemaan sitä jalkansa loukannutta mustaa tammaa pois tuolta jokivarsilaitumesta. Tein emämunauksen ja en katsonut kunnolla lähintä metsikköä (katsoin muka…) ja lähdin käveleen jokivartta hevosia huhuillen. Laidun oli ”aika” pitkä ja hemmetin pusikkoinen, eikä suinkaan tuota nurtsia niinku lehmälaitumet. Hitsi, että nuo paikalliset piikkipensaat oikeasti estää kulkemisen, jos sellainen tulee eteen. Ne tarttuu niin napakasti tukkaan ja vaatteisiin jne., että siitä ei vaan pääse läpi. Puhumattakaan tulokaslaji blackberry –pensaista -  ne on hirveitä tiheiköitä, joista ei kukaan pääse läpi. Kamala vitsaus kaikkien mielestä – niin kuin moni muukin tänne tuotu laji (kani, kettu, kauris jne.). No niinhän mää taapersin koko laitumen päästä päähän (varmaan kilsa suuntaansa) – ja takas tullessa hepat odotteli siinä portin kohdalla… Oli kuitenkin hyvä kävely, oon nimittäin laiskistunut enkä ole lenkkeillyt ollenkaan. Ja näimpähän kengurun tosi läheltä, yritin kuvatakkin… mut vähän hutiksi meni se varsinainen lähikuva.

Perjantaina pidin vapaapäivän maalauksesta ja puuhasin muuta. Aamupäiväksi ajelimme Sarahin ja lasten kanssa Tumbarumbaan lasten leikkikerhoon. Kävimme pirtelöillä 4 bears –kahvilassa – katsomassa karhun poikineen! Ja kirpparilla – Saras osti mulle uudet farkkusortsit ;) Iltapäivällä siivosimme talon ja ilta kului taas pilkkoessa, 9 kg tomaatteja ja 3 kg sipuleita relissiä varten meni palasiksi.

Lauantaiaamuna ennen kuin tuli liian kuuma, lähdin taas ratsastamaan. Kiipesin Em-hepan kanssa lähistön kukkuloista korkeimmalle. Ei ole tosiaan ratsastusmaisemissa valittamista. Ja Em oli huippu – aivan tuli Lissu-mummo mieleen <3 Ja kyllä on toi kiipeily sellaista mäkitreeniä, että oksat pois. Taitais tasamaan pollet Lauri mukaan lukien hyytyä puoliväliin. Vähän hirvitti painella noita kivikoita kengättömällä hevosella, mutta niin mut oli ohjeistettu tekemään ja hyvin se meni. Eikä ollu huipulla mullikoillakaan huonot laidun maisemat!

Ratsastuslenkin jälkeen lähdimme Sarahin, lasten ja Sarahin isän Rodin kanssa taas Tumbarumbaan – Tumbafestifaaleille. Tällä kertaa Sarahin isä piffasi mulle sisäänpääsyn. Tää perhe on kaikkineen osoittautunut todella mukavaksi – mua pidetään täällä tosi hyvin ;) Festifaaleilla oli erilaista ruoka-, juoma- ja myyntikojua, pieni tivoli ja bändejä. Perheet ja kaikenikäiset ihmiset olivat taas leiriytyneet paikalle lapsineen, retkieväineen, olutcaseineen ja viinipulloineen. Todellista piknik meininkiä, ei minkäänlaisia tyhmiä anniskelusääntöjä eikä myöskään minkäänlaisia järjestyshäiriöitä. Näissä asioissa suomalaiset saisivat kyllä ottaa oppia! Myös löytökoiria oli myynnissä -meinasin ostaa yhden... Duckraceen sai lunastaa 5 $:lla oman numeroidun ankan. Ensimmäisenä maaliin tulleen ankan ”omistaja” 1000$ - ihan hyvät palkntorahat.

La-ilta kului sitten relissiä keitellessä. Tarpeeksi suurten kattiloiden puutteessa vähän manailtiin Sarahin kanssa, kun tulikin pilkottua tuo ohjeen mukainen 9 kg tomaatteja eikä puolta annosta. Sarahin puutarha muuten pursuu tomaatteja, parin päivän päästä vois tehä uuden satsin, mutta enempää relissiä ei kuulemma tarvi ;)

Sarahin äiti Yola (en ole ihan varma kirjoitusasusta) ja hänen miesystävänsä John (toinen John, kuin se apulainen) tulivan siis pe-la yönä kotiin ja halusivat lähtä su ratsastusretkelle läheisille vesiputouksille ja mää pääsin mukaan. Suuntasimme siis aamulla reissuun. Mää sain ratsukseni Yolan Anja-tamman, John otti Zannan ja Yola itse ratsasti 3- vuotiaalla, jolla hän oli ratsastanut vain 15 kertaa aiemmin. Zanna ja Anja on molemmat 5-vuotiaita, btw. Täällä on tämä nuorten hevosten ratsutus vähän eri hommaa kuin Suomessa! Reissu kesti nimittäin koko päivän, josta ratsastusta noin 5 tuntia, uskomattomia jyrkkiä ylämäkiä ja alamäkiä sekä hillittömiä kivikoita (näillä hepoilla oli kengät), jokien ylityksiä ja ties mitä. Ei muuten hyppineet eikä pomppineet nuoret hevoset mihinkään! Ja hellettä oli noin 40. Määkin sain tällä kertaa kunnon australialaisen ”länkkäsatulan” ja pelkillä naruriimuilla mentiin! Oli muuten aivan upea reissu! Määränpäässämme vesiputouksilla uitimme ensin hevoset hiekkaisessa poukamassa ja annoimme niiden piehtaroida hiekalla. Sitten hepat sidottiin puiden alle varjoon ja jätettiin siihen. Matka jatkui jalkaisin biksut päällä (no Johnilla oli uikkarit) jokiuomaa pitkin alemmille ja ylemmille putouksille. Uimme useammassa kohdassa ja nyt putouksissa uiminen oli jo jotain – ehkä sen hienous ei olekaan pelkkää legendaa. Reissuun sisältyi vielä kahvitauot suklaabanaanikakkuineen ja lounastauko wrappeineen. Olen melkoisen varma, ettei vastaavalle reissulle ihan noin vaan pääse missään turistipaikassa. Ja ainakin se Cairnsin ratsastusretki ikävä kyllä kalpeni olemattomiin tämän retken rinnalla. Yolalla on ollut ennen horsetrail-yritys itsellään eli hän on aivan ammattilainen tässä ratsastusretkeilyssä. Ja nyt tuli myös kuvatodistetta :)

Aivan huippu päivä! Eikä tässä vielä kaikki – nyt tuli mun matkasuunnitelmiin pieni muutos, sain nimittäin ohittamattoman tarjouksen ja ensi perjantaiksi kaavailtu Sydneyyn liikahtaminen siirtyy parilla päivällä eteenpäin. Yola ja John ovat lähdössä ratsain ja parin kuormahevosen kanssa 5 päivän vaellukselle läheiselle Australian korkeimmalle vuorelle ja minä nähtävästi läpäisin tämän päivän ”testiratsastuksen” ja he tarjoutuivat ottamaan mut mukaan. Yöpymiset, ruokailut kaikki maastossa – once in the life time chance. Olen mukana – eli huomenna maalaan leikkimökin loppuun ja tiistaiaamuna starttaa retkue! Uskomatonta, mutta totta – että minulle tarjotaan tällainen! Siellä ei sitten todellakaan ole mitään yhteyksiä ulkomaailmaan paitsi suora yhteys australialaiseen luontoon. Mutta uskon, että sanoin kuvaamatonta kertomista riittää jälkikäteen – kun Yola vähän haastatteli mua ennen kutsua, hän mm. kysyi pelkäänkö korkeita paikkoja – esim. mennä hevosella jyrkänteen reunalla (en tietenkään)!!!

Aivan uutta elämää (ilman tietoliikenneyhteyksiä)!

Nyt tulee paljon tekstiä!!! Ja viittaan tekstissä videoihin ja kuviin - en saa videoita ladattua täältä käsin (heikot yhteydet), enkä ehkä kovin montaa kuvaakaan, mutta laitan niin monta kuin pystyn ja lisäilen myöhemmin.

Jatkoin siis matkaani Warburtonista eteenpäin tiistaina aamutuimaan. Virva saatteli mut aamun ekalle bussille tähtitaivaan ja kirkkaana möllöttävän puolikuun loisteessa (ja kännykän valossa, oikopolku metsän läpi on vähän heikosti valaistu ja täällä on muutenkin vähempi katulamppuja kuin Suomessa – ja mun hyvät tasku&otsalamput oli syvällä rinkan uumenissa). Otin Virvan Suomesta tuomana lisää kantamuksia rinkkaan: jodpurit ja ratsastushousut (tietty käytin niitä jo kurssilla) – olinhan matkalla maatilalle! Pois vietäväksi jätin sekalaisen läjän ryysyjä ja muutamat kengät, jotka vaikuttavat jäävän täällä käyttämättä. Kätevä kuljetuspalvelut. Pois rinkasta ovat myös kaikki suomenkieliset kirjat – ne on nyt luettu.

Bussi vaihtui Lilydalessa paikallisjunaan kohti Melbournea. Sama reitti, jolla tein jo retken Melbourneen aiemmin. Matka Melbourneen julkisilla kestää noin pari tuntia ja jotkut kulkevat sitä täältä työmatkanaan. Melbournessa hyppäsin Southern Cross asemalta kaukojunaan. Lipun olin käynyt ostamassa jo kaupunkireissulla. Matkaan lähtö hoitui sujuvasti ilman kummempia ihmetyksiä, vaikka ohjeistuksessa olikin kaikkea kummaa matkatavaroiden tsekkauksesta ja puoli tuntia ennen lähtöaikaa asemalle tulosta. Noin 450 km:n ja 4,5 h junamatka Alburyyn maksoi 30 $ - halpaa ku saippua. Matkustin economy luokassa, jonka taso oli Suomen vanhojen vaunujen tasoa (siis ihan hyvä) + ilmastointi. 1-luokan vaunut näyttivät ulospäin ihan samoilta – en tiedä mitä erityispalvelua niissä sai, mutta itse en muuta kaivannutkaan. Sitä paitsi muistin taas vanhan totuuden, että mää niin tykkään matkustaa junalla! Rentouttavaa, rauhallista, laatuaikaa, jonka nyt käytin ottaen pikku tirsat ja maisemia katsellen. Pitäis käyttää (täälläkin) kulkemiseen enempi junaa.

Maisemat olivat tasaisia ja keltaisia ;) Ja lähes koko matkan samanlaisia – videolta näkyy. Tässä vaiheessa vielä luulin, että ne antavat esimakua siitä mihin olen menossa. Juna vaihtui uudelleen bussiin Alburyssa, missä istuskelin ensin pari tuntia paikallisessa matkahuollossa odottelemassa. Bussi siis kuitenkin kulki, tosin eri aikaan kuin olin olettanut. Bussin aikataulut netissä olivat olleet hiukan epämääräiset ja tämä vaihto oli jo ennakkoon ”epäilyttävin”.

Bussi oli paikallinen postiauto, valkea minibussi, joka jätti paketteja ja posteja matkan varrelle. Bussimatka oli huomattavasti edellistä junamatkaa kalliimpi suhteessa kestoonsa: 34,50 $ - huijasikohan ylen ystävällisen tuntuinen bussikuski mua? Matkustajia oli tasan kolme, joista yks vain parin kilsan ajan. Koko 2,5 h matkan Corryongiin matkusti minä ja joku mies. Bussikuski antoi mulle syötäväksi applecucumberin. Enpäs ollut moista koskaan edes nähnyt. Kurkku se oli, mutta kehotettiin popsimaan saman tien kuin omena. Oikein hyvä ja raikas, koska koko ajan tuntuu, ettei muista juoda tarpeeksi vettä.

Maisemat muuttuivat heti Alburystä lähdettäessä eli esimaku junan ikkunasta osoittautui aivan vääräksi. Maasto muuttui kumpuilevaksi ja etäämpänä siinsi vuoria. Ajelimme kukkuloiden välistä laaksoa pitkin. Laakson täytti upean näköinen järvi, jota ympäröi kauttaaltaan hiekkarannat. Järvi osoittautui tekojärveksi, alempana on kuulemma iso pato. Järvessä seisoi pystyssä hurja määrä isoja keloutuneita puita – vaikuttava näky. Maisemat myös muuttuivat vihreämmiksi ja vehreämmiksi, eivätkä suinkaan kuivemmiksi. Tosin täällä on ollut kaiken kaikkiaan poikkeuksellinen kesä, sadetta on saatu kaksin joillain alueilla jopa kolminkertainen määrä keskimääräiseen. Kuivina kesinä myös täällä on useimmiten keltaista ja taas kerran merkittävä metsäpalovaara.

Bussireitti polveili läpi maaseudun ja muutaman kylän. Harvasta asutuksesta kertoi se, että kyltissä tien laidassa muistettiin mainita ”Ei polttoainetta seuraavaan sataan kilometriin”. Ei Suomessakaan taida aina saada polttoainetta sataan kilsaan, ainakaan Lapissa, mutta onkohan asiasta muistettu laittaa kyltti?

Corryong oli yllättävänkin ison näköinen kylä (paikallisittain kaupunki), silmämääräisesti isompi kuin Warburton. Mutta toki pitää muistaa, että se on Tumbarumban kanssa alueen isoin paikka. Ja infopisteen somistuksen perusteella hevosihmiselle sopiva. Bussi oli hiukan etuajassa ja jäin pysäkille odottelemaan farmiperhettäni hakemaan minua. Olin nimittäin sopinut netin helpx-palvelun kautta, että menen vapaaehtoishommiin 800 naudan pihvikarjatilalle. Olin viestitellyt Leighin ja Sarahin kanssa sekä sähköpostilla että matkan varrelta tekstiviesteillä, joten jäin luottavaisena odottelemaan, vaikka edelleen ystävällinen bussikuski kyseli onko kaikki ok? Mietti varmaan uskaltaako jättää mua siihen ;) Vähän itseäkin jännitti minkä näköinen tyyppi mua tulee hakemaan – vai tuleeko kukaan?

No ihan ajallaan hakemaan tuli oikein mukavan oloinen reilun 30-kymppinen Leigh. Rinkka nakattiin maasturin lavalle ja matka jatkui ruokakaupan kautta heidän tilalleen. Ruokia varten maastureiden lavalle on köytetty kiinni puolen kuution kylmäboksi (yleensä kaikilla). Maatilalle oli noin 20 minuutin ajomatka. Tila on aivan Victoryn ja New South Walesin osavaltioiden rajalla, siten, että Corryong on Victoryn puolella ja tila juuri New South Walesin puolella.

Tilakeskus kukkulan laelta katsottuna - huomaa ei juuri rakennuksia, pari pientä vajaa ja talot!

 Maatila on Sarahin kotitila, jota nuori isäntäväki on pitänyt nyt kaksi vuotta. Sukupolvenvaihdoksen vaiheista / systeemistä en tiedä vielä mitään, mutta aion kyllä kysyä. Tilalla on useampia asuinrakennuksia, perhe asuttaa vanhaa päärakennusta. Pienemmässä talossa noin kahden kilsan päässä asuu Sarahin isä. Sarahin äiti asuu talossa muutaman sadan metrin päässä päärakennuksesta. Vanha isäntä ja emäntä ovat käsitykseni mukaan eronneet, äidillä ainakin on uusi partneri (Sarahin käyttämä sana), mutta noin vain asustelevat samalla tilalla J Äiti ei ole nyt maisemissa, vaan matkustelee kuulemma tosi paljon. Sarahin vanhemmat ovat asuneet tilalla noin 40 vuotta. Sekin on vielä selvittämättä ovatko he ostaneet tilan vai perustaneet sen. Naapureita ei ihan vieressä ole – lähin naapuri (ei maatila) on parin kilsan päässä, seuraava taas jossain.

Piknikillä konsertissa!

Vanhempien lisäksi perheeseen kuuluu 4 kk:n ikäinen Charlotte ja 1,5-vuotias Maddy. Kun tulin, paikalla oli myös ranskalainen tyttö ja poika, vajaa 30-kymppisiä. Hekin olivat help-x:n kautta. Perheelle ja ranskalaisilla oli kuitenkin jo siinä vaiheessa sukset ristissä, mistä Leigh kertoi minulle jo automatkalla tilalle. Ranskalaiset kuulemma tupakoivat, eivätkä olleet kertoneet etukäteen asiaa, vaikka paikkailmoituksessa nimenomaan haluttiin ei-tupakoivia apulaisia. Lisäksi he kuulemma halusivat nukkua pitkään, olivat sanelleen paljonko haluavat tehdä töitä, haluavat olla koko ajan netissä ja olivat käyneet useita reissuja kaupungissa viikon mittaan (he olivat liikkeellä omalla autolla), eikä Sarah (myös ranskalaisen tytön nimi oli Sarah) tykännyt lapsista ollenkaan… jne… jne… - mitenhän mun käy ;)

Tuo helpx on siis nettipalvelu (www.helpx.net), jonka kautta voi etsiä vapaaehtoistöitä tai vapaaehtoistyöntekijöitä eri puolille maailmaa. Siellä on uskomattoman paljon paikkoja, jopa Suomessa on jokunen tarjolla. Australiassa paikkoja on pilvin pimein, koska täällä tämä backbacker-matkustelu on niin käsittämättömän yleistä – eurooppalaisia nuoria (ja vähän vanhempiakin, kuten minä ;) ) reissaa pitkin maata laumoittain. Vapaaehtoistyön periaatteen mukaisesti matkalainen tekee arkisin hommia noin 5 h ja saa sitä vastaan ruuan ja majoituksen. Woofing on englanninkielinen termi toiminnalle, josta Iain totesi että almost slavery ;) . Työnantajia on laidasta laitaan, suurin osa maatiloja, mutta joukossa vaikka ja mitä muitakin: villieläinten hoitolaa, kotitöitä, lasten vahtimista, ns. hobbyfarmeja eli pienillä maapaikoilla asuvia perheitä, jotka itse ovat muualla töissä, maatilamatkailu- ja muita matkailukohteita jne. Ja samoin tehtävät työt vaihtelee, maatilan töistä kotitaloustöihin ja remonttihommiin yms.

Minä olin hakeutunut tähän hommaan kahdesta tai jopa useammasta syystä. Ensinnäkin matkabudjetin osalta ilmainen majoitus ja ruoka on aika hieno homma. 5 kk:ssa saa muutenkin kulutettua rahaa ihan kiitettäviä määriä. Lisäksi halusin oikeasti tulla käymään ”oikealla maaseudulla” – poissa turistivirtojen keskeltä. Lisäksi halusin oikeasti nähdä millaista on maatalous Australiassa ja millaista elämää maaseudulla vietetään. Näillä perusteilla myös olin valinnut paikkani helpx:n tarjonnasta. Leigh ja Sarah halusivat henkilön tutustumaan australialaiseen country-lifeen ja minä halusin siihen tutustua, joten tarpeemme kohtasivat.

Olen nyt ollut täällä 6 kokonaista päivää keskiviikosta maanantaihin. Ja kokonaisuudessaan voi todeta, että sitä saa mitä tilaa! Olen todella päässyt tutustumaan maatilalla elävän perheen elämään aivan siellä ytimessä. Aika rankkaa tavallaan on olla koko ajan toisten kotona, ilman kovinkaan paljoa omaa aikaa / rauhaa, mutta toisaalta olen saanut tehdä ja nähdä tosi paljon vaikka ja mitä. Ja perhe on oikeasti tosi mukava. Hassu homma kaikkineen, Sarah on opiskellut maataloustieteitä, mutta työskennellyt ennen äitiyslomaa ympäristöasioiden parissa kaivoksella. Minä taas olen opiskellut ympäristöasioita ja työskentelen nyt maatalousasioiden parissa. Myös hän on suorittanut opettajan pätevyyden kuten minäkin. Ja tilalla on tietysti myös hevosia ja Sarah on mennyt aikaisemmin kenttää matalalla tasolla, kuten minäkin. Kaikkineen meillä riittää hyvin juttua ja lapsista juttelemme myös paljon, kun hänellä on nyt niin pienet.

Äidin talo = mun talo

Mun huone

Ensimmäisenä iltana lähinnä asetuin taloksi. Minut on majoitettu äidin taloon, koska äiti on siis matkoilla ja ranskalaiset täyttävät perheen talon vapaana olevat makuuhuoneet. Talolta on hiukan kävelymatkaa ja välillä mieltä vaivaa milloin pitää olla paikalla ja milloin ei. No olen päättänyt kysyä tarkat kellonajat moneksi tulen ja siten homma tuntuu toimivan. Muuten viihdyn erittäin hyvin omassa talossa, omassa rauhassa!

Perheen talo, vihannestarha verkkoaidan takana

Perheen talossa on ihana maisemaikkuna - yksinkertaiset lasit ja lämmitys vähän niin ja näin (no nyt ei tavikaan)

Lehmät möllöttää mua, kun kävelen talojen väliä

Seuraavana aamuna alkoi jo tohina. Aamupalan jälkeen Sarah nappasi minut mukaansa Corryongiin asioille. Minulle hiukan yllättäen menimme seurakunnan muskariin, jossa pääsin Charlotte-vauvan ja toisten äitien kanssa laulamaan ja leikkimään hämä-hämä-häkkiä englanniksi J Seuraavaksi tehtävänä oli pitää lapset hiljaisena autossa, kun Sarah kävi ruokaostoksilla. Autot jätetään tällaisissa tapauksissa surutta käyntiin – että ilmastointi pysyy päällä. Lopuksi käväisimme vielä puistossa tapaamassa muutamaa Sarahin tuttavaa. Puistossa oli maaliskuussa Corryongissa olevan hevosfestivaalin lanseeraustilaisuus. Harmi etten ole enää maaliskuussa täällä – festivaali kuulosti tosi hauskalta tapahtumalta: villihevosten kesytystä, esteratsastusta, maastoestekisaa, jne. Katsojia on joka vuosi tuhansia.

Lanseerauksessa tarjottiin grilliruokaa - kuten joka paikassa!

Maddy ja Sarah

Lounaan jälkeen menimme vielä naapuriin keräämään persikoita ja luumuja. Naapuri oli pyytänyt keräämään niin paljon kuin vain jaksaa ennen kuin kakadut (ja niitä täällä riittää) syövät kaikki puista. Luumut ovat superhyviä – olen syönyt niitä varmaan pari kiloa. Illalla yritettiin lähtä ratsastamaan, mutta toinen hevosista ontui ja etupolvi oli vähän turvoksissa. Niinpä hevonen toimitettiin takalaitumelle lomalle ja sieltä haettiin toinen hevonen tilalle.

Torstaiaamusta aloitimme sitten hedelmien säilömisen. Sarahin toiveena on saada isot lastit itsesäilöttyjä hedelmiä – kuten hänen äitinsäkin on aikoinaan laittanut. Säilöntä tapahtui 50-luvulta (ainakin musta näyttää) peräisen olevan ohjekirjan mukaisesti lasipurkkeihin ja hyödyntämällä sterilointikeitintä, jonka kai pitäis kuumentamalla jotenkin umpioida purkit. Mua homma vähän epäilyttää tai siis lähinnä purkkien säilyminen, kun ne on vaan tarkoitus latoa ruokaeteisen hyllyille eikä edes mihinkään kellariin. No – noudatin ohjeita ja valmistin purkkitolkulla säilöttyjä persikoita ja luumuja sekä keittelin luumuista luumukastiketta (ketsupin tapaista maustekastiketta lihalle – oikein hyvää) sekä keräsin omasta puutarhasta tomaatteja ja tein niistä itse ketsuppia. Sarah oli erinomaisen tyytyväinen, kun hyllyt alkoivat täyttyä purkeista :)

Samalla siivoilen keittiötä, autan lounaan ja illallisen laitossa sekä lasten kaitsemisessa. Touhua riittää useimmiten käytännössä koko päiväksi. Välillä lueskelin kirjaa, kun odottelin keitoksien valmistumista ja iltasella on hiukan omaa aikaa ennen illallista. Torstai-iltana yritimme uudelleen ratsastamaan, mutta ukonilma esti tällä kertaa retkemme. Täällä oli keskiviikkoyönä tosi kova ukkonen ja rankkasade. Torstaina alkuillasta siis sama homma – nyt meni talosta myös sähköt! Mutta Leigh on tyytyväinen – koskaan ei voi kuulemma sataa liikaa. Ruoho ja naudat kasvavat paremmin. Ilma on silti lämmin jopa kuuma, noin 30 astetta tai yli ja ukkoskuuroja lukuun ottamatta aurinko helottaa.

Perjantain aloitin joogalla paikallisella ”nuorisoseuran talolla”, tuossa parin kilsan päässä. Joogaa pitää ihan omaksi ilokseen Sarahin kaveri Sarah (ei kai täällä kaikkien nimi ole Sarah – no ei..), vain salista piti maksaa 2 $. Jooga oli vasta eka kertaa ja muut osallistujat olivat lähinnä paikallisia tätejä, jotka vasta aloittelivat vääntäytymistä ensimmäisiin asanoihin (työllä ja tuskalla). Siten se ei ollut minulle oikein kunnon joogatreeni, mutta pääsipähän vähän venyttelemään. Ja kaikki tätit kävivät tervehtimässä ja esittäytymässä. Joogan jälkeen minä jatkoin säilömistä. Samalla perheen ja ranskalaisten välit kiristyivät niin, että Leigh ilmoitti Sarahille ja Teddylle, että jatkakaa matkaa. Sitä oli hiukan noloa katsella sivusta, samalla, kun itse saa kiitosta kaikesta mitä tekee… No yritin olla niin kuin en olisikaan, koska asiahan ei mulle kuulu pätkääkään. Lounaan jälkeen ranskalaiset pakkasivat kamansa ja lähtivät ajelemaan jonnekin.

Perjantai kului iltaan saakka perheen talolla. Leigh halusi vielä minut mukaansa ajelulle tiluksille. Kävimme opastamassa kalkkirekan kippaamaan kuormansa käytöstä poissaolevalle lohkolle. Tutkailin samalla paikallisia rikkaruohoja ja paddymelon on kyllä erikoinen – ikävä kyllä nuo möllykät ovat maultaan kitkeriä ja siten syömäkelvottomia. Leigh ajelutti mua pitkin tiluksia ja hänen maasturilla ajeltiin tyynesti joen yli ja pitkin laitumia. Minä auoin ja suljin portteja. Matkalla nähtiin myös Sarahin isä Rod ja nauta-agentti, joka oli katsomassa olisiko jo tarpeeksi isoja mullikoita ostettavaksi. Agentti ois puhunut mun kanssa vaikka kuinka kauan (kuten kaikki muutkin - juttelee ja on tosi tuttavallisia).

Ennen illallista juotiin vielä puutarhassa olutta ja seurusteltiin Aileenin ja Johnin kanssa. Aileen ja John ovat eläkeläispariskunta, jotka asustelevat asuntoautossa äidin (siis nyt minun) talon pihamaalla. He pitävät huolta äidin talosta – tekevät puutarhahommia, siivoavat yms. Minulle on epäselvää ovatko he äidin tuttavia vai jotain muuta – esim. vapaaehtoisia, mutta oikein mukavia ovat! He reissaavat asuntoautollaan pitkin Australiaa. Johnin sanojen mukaan asuntoauto on heidän koti – heillä on Sydneyssä talo, jossa käyvät silloin tällöin pari viikkoa vierailulla. Aika hauskaa eläkeläiselämää :) Illalla vielä grillattiin hampurilaisia ja myös Leighin kaveri ilmestyi syömään – englantia ainakin olen saanut nyt kuukauden ajan puhua tosissani. Ja se jopa taitaa alkaa parantua – sekä puhe, että ymmärrys.

Lauantaina ei tehdä varsinaisesti töitä, mutta toki ruuan laitossa ja lasten kanssa menee aikaa. Aamusta pääsimme kuitenkin vihdoinkin ratsastamaan. Sarahkin pääsi mukaan, Leigh katsoi lapsia. Perheessä on selkeä nais-miesasetelma. Sarah laittaa kaikki ruuat, paitsi Leigh grillaa. Sarah ei selvästikään mielellään jätä lapsia, varsinkaan vauvaa Leighille, vaikka Leigh lasten kanssa touhuaa ja leikkiikin. Vastaavasti Leigh näyttää antavan itkevän vauvan välittömästi äidin syliin.

Ratsastamaan lähtö oli jännittävä suoritus. Hepat eivät ensinnäkään meinanneet antaa laitumesta kiinni. Sarahin Em-heppa on ilkimys, joka ei mielellään anna kiinni ja villitsi siten rautiaan Zannankin. Lopulta myös Maddyn Pollyanna-poni laukkasi porukan jatkona. Niin, Maddyllä (1,5 v) on siis oma poni, jolla hän käy lähes joka päivä ratsastamassa. Poni on tosi kiltti – Maddy pyörii surutta irrallaan olevan ponin aitauksessa, harjailee milloin häntää, milloin mitäkin kohtaa!

Maddy palautettiin isälle ja me Sarahin kanssa mentiin lenkille. Mahtavat ratsastuspaikat! Kaikki maisemakuvissa näkyvät pellot ovat lehmien laitumia ja missä tahansa saa ja voi ratsastaa!! Eikä hevoset pelkää nautoja, koska niitä käytetään myös karjanajoon. Se vaan voi tuottaa ongelmaa, kun lähden itsekseni, että laitumien väleissä on lukuisa joukko portteja, jotka pitää läpi kulkiessa aukoa ja luonnollisesti myös sulkea. Hepat ovat asiaan tottuneita ja sen voi hoitaa hepan selästä, jos osaa. Nyt Sarah hoiti homman ja, kun meen yksin niin ei auta ku alkaa harjotella J Ratsastus sujui hyvin ja myös Sarah oli tyytyväinen. Ja totesi, että saan ratsastaa myös hiukan säikyllä ja kuumuvalla Emillä ja niin paljon kuin haluan ja myös yksin! Paitsi, että mää tipuin :) :) Noooo pieni työtapaturma… annoin Zannan laukata alamäkeen ja se alkoi kiskoa päätä alas. Ja kiskoi mut satulasta ja nosti persettä ehkä 10 cm. Tiesin jo monta laukka-askelta ennen, että kohta tuun alas. No onneks ei käynyt kuinkaan ja tapahtuma ei muuttanut Sarahin mielipidettä mun luvasta ratsastaa.

Myös hevosten poislaitto oli melko show! Sarahin piti kiirehtää syöttämään vauvaa ja mää tempuroin ulko-olosuhteissa kahden hoidettavan hevosen ja yhden niitä kiusaavan irtonaisen ponin kanssa. Lopputuloksena oli, että kaksi hevosta ja ponin riiviö kirmailivat irrallaan pitkin etutarhaa, jossa poni asuu ja hevoset laitetaan kuntoon. Huokasin helpotuksesta, kun sain hepat takas omaan laitumeen ja sitten satoikin taas vettä kaatamalla! No ehdimme ottaa pikku päiväunet – mutta kuivuudesta ei siis ole tietoakaan.

Lauantai-illaksi menimme Sarahin (siis se joogavetäjä) pojan Montyn 2-vuotissynttäreille koko perhe! Ennen lähtöä väsäsimme pinon hedelmäcoctailtikkuja vesi- ja verkkomelonista, ananaksesta ja mustikoista. Sarah leipoi myös persikkapiiraan vietäväksi kemuihin – eli osin nyyttäriperiaatteella juhlitaan. Synttärit olivatkin paikallisväriä parhaimmillaan. 2-vuotissynttäreillä oli kylän väkeä kuin pipoa, perheitä lähinnä, mutta käytännössä kaiken ikäistä juhlijaa. Tarjolla oli samppanjaa, viiniä ja miesväellä omat oluet mukana. Isäntä ja emäntä kiertelivät tarjoilemassa vadeilta pikkusuolaisia ja sausagerolleja (voitaikinaan käärittyjä makkaranpaloja) sekä täyttämässä laseja. Lapsille oli leikkejä – mukavin ja mulle uusi oli ”pakettileikki” (sillä oli joku nimikin, mutta unohdin sen jo). Lapset istuivat ringissä ja sanomalehtiin kääritty paketti kiersi. Musiikki soi ja kun musiikki pysähtyi se, jolla paketti silloin oli sai avata. Sanomalehden alta paljastui toinen sanomalehtipaketti. Välissä oli kuitenkin joku pieni lelu tai suklaapötkö tms. avaajalle. Ja leikki jatkui, musiikki soi ja paketti kiersi! Sisäkkäin oli vain uusia kääröjä loppuun saakka ja musiikin soittaja oli tarkkana siten, että paketti varmasti pysähtyi jokaisen lapsen kohdalla.

Ruokatarjoilut jatkuivat grilliruualla: makkaraa, kanavartaita, salaatteja, perunaomelettia, perunasalaattia, grillattuja kasviksia. Jälkkäriksi täytekakkua, joka olikin tosi hieno! Sekä useita erilaisia piiraita, jäätelöä ja pannukakkuja sekä kermavaahtoa. Täällä on kaiken kaikkiaan aika paljon kärpäsiä joka paikassa ja ruokien suojaamiseksi on käytössä kärpäskupuja. Niitä käytetään paljon myös perheen kotona.

Juhlat sujuivat mukavasti. Juttelin monien kanssa = kerroin kaikille vuorotellen mistä olen, mitä teen työkseni, missä olen ollut Australiassa ja miksi. Alkaa sujua jo melko rutiinilla! Suomesta ei tiedä juuri kukaan juuri mitään. Mun pitää tarkastaa netistä vähän tunnuslukuja Suomesta ja suomalaisesta maataloudesta yms. Niitä nimittäin kysytään ja enhän mää voi muistaa semmoisia asioita ulkoa…. Ois pitänyt älytä opetella vähän perusdataa ennakkoon. Itse asiassa mulla oli tarkoituskin, mutta mihin ihmeeseen kaikki päivät ovat huvenneet lomaillessa :)

Netistä puheenollen, olen täällä melkoisessa tietopimennossa. Tilan alueella ei ole kännykkäverkkoa. Tytöille lähetin Suomeen tekstarit kauppareissulla, että kaikki ok. Minulle lähetetyt tekstiviestit ovat tulleet perille – joissain kohdissa saattaa olla vähän kenttää ja, kun kantaa kännyä koko ajan mukana niin viestit tulevat (eli mua saa ilahduttaa tekstareilla;) ). Talossa on lankapuhelin aktiivikäytössä. Perheellä on nettiliittymä, mutta en ole käyttänyt sitä vielä kertaakaan. En ole viitsinyt kysellä sen perään, koska se oli juuri yksi asia josta ranskalaisten kanssa oli tullut kränää. Ja Sarah ei halua pitää langattoman verkon lähetintä päällä, kun lapset ovat nukkumassa, koska se on juuri Charloten huoneessa. No ihan tervetullut itsellekin tällainen nettitauko ja Facebook-vierotus! Uskoisin pääseväni käyttämään nettiä joku pv sen verran, että saisin tämän blogipäivityksen tehtyä.

Myös sunnuntaina on vapaapäivä. Aamusta nukuin ja loikoilin ihan ysiin asti – normisti aamupala on 7-8. Sen jälkeen kävin kävelyllä tilan mailla ja otin vähän lisää maisemakuvia – koska maisemat ovat UPEAT, kun kiipeää kukkulan päälle. Näin myös vompattien kaivamia onkaloita ja kulkureittejä aitojen alle. Maanviljelijät ei täällä oikein paikallisista villieläimistä perusta – koska ne hajottaa aitoja, kaivaa kuoppia laitumiin ja syö ruohoa. Olen löytänyt oikean vompattien inhoajan ;)

Päivällä mentiin Sarahin lapsuuden ystävän vanhempien luo ”konserttiin”. Tämä ystävä on tätä nykyä kuuluisa laulaja ja on nyt käymässä kotonaan ja esiintyi siellä kyläläisille. Upea kantrikonsertti, pikku tuntuma videolla! Ja samalla yleinen piknik puutarhassa. Talon väki tarjosi taas ihanaa grilliruokaa ja herkkukakkuja jälkkäriksi. Omat viinit ja oluet oli taas kaikilla mukana. Upea iltapäivä- ihanaa! Ja moni oli jo eilisiltä synttäreiltä vanha tuttu :)

Konserttireissun jälkeen suuntasin vielä itsekseni ratsastuslenkille. Suunnittelin homman vähän paremmin, kun menin yksin: poni kytketään puuhun, taskuun otetaan namuja, kun haetaan heppaa, narupäitset jätetään suitsien alle, joten kytkeminen palatessa helppoa! Tällä reseptillä kaikki sujuikin moitteetta. Myös ratsastuslenkki oli hieno. Kiipesin Zannan kanssa kukkulalle, näin kaksi kengurulaumaa ja taas upeita maisemia – enkä edes tippunut. Porteissakin onnistuin 75 %:sti. Neljä avattua ja kaksi suljettua selästä, kaksi oli pakko laskeutua sulkemaan maasta, ettei ihan koko yötä mennyt! Harmi kyllä unohdin kameran :(

Illalla grillattua lammasta – täällä saa liikaa ja liian hyvää ruokaa!

Aamulla olikin jännät paikat. Leigh otti minut mukaan siirtämään yhden mullilauman toiseen laitumeen. Leigh teki varsinaisen työn mönkkärillä ja minä avustin hevosella. Yhden semmoisen kuljetusväylän hätistin lauman yksinäni, kun Leigh laitteli portteja oikeaan asentoon – voitteko uskoa!!? Kuvamateriaalia ei ole saatavilla, koska täällä EI ole semmoista turistikuvausta, jossa joku tyyppi on niillä töin, että filmaa. Mutta olinpas itseeni tyytyväinen :)

Loppupäivä menikin pihalla lasten leikkivälineitä maalatessa. Sarah laittaa pihalle oikeaa adventureparkkia tytöille ja iso osa välineistä on joko hänen omasta lapsuudestaan tai naapureilta yms. saatuja. Minähän maalasin, se oli kivaa. Toiveiden mukaan kukkia ja ötököitä. Huomenna pitäis väsätä toiselle seinälle viidakko!!!

Jatkan täällä vielä ensi viikon loppuun – kyllähän täällä viihtyisi vaikka kuinka (ja kuulemma saisin olla vaikka koko Australiassa olo aikani loppuun). Kirjoitan sitten myös vähän lisää tilan toiminnasta yms. Nyt en ehdi enempää!

Vielä Charlotte - maailman iloisin vauva

PS. Se ratsastusklinikan kuvailu on työn alla – ehkäpä seuraavan päivityksen osa…

PPS: Aika upean näköistä muuten, kun ukkonen räiskii tauotta tuolla kukkuloiden takana yön
pimeydessä. Mutta niin kaukana, ettei jyrinä kuulu – hurjalta näyttää!

PPPS: Ja se on hassua, kun kävelee tuon parin sadan metrin polun tänne ”äidin talolle” pilkkopimeässä taskulampun valossa ja pikimusta lehmä sinkoaa polulta taskulampun valokeilaa karkuun noin metrin päästä itseä! Täällä on lehmiä kaikkialla – myös tiellä, saati oikopoluilla. Talot ja puutarhat on aidattu, mutta äkkiä ne sielläkin on, jos portti jää raolleen.