Heini ihmemaassa: Kivinen viikko! 2.2.2015

Oloilu warburtonissa jatkuu, tosin toi edellinen viikko on kyllä oltu lähinnä reissussa muualla.

Muutamia hajahuomioita elosta täällä ennen retkiä:

Ensinnäkin, jos joku on ihmetelly niin Virva on mun sisko ja Iain sen boyfriend (kuvassa on myös Jack) :)

Sit palaan vielä niihin metsäpaloihin. Moni näillä seduilla, varsinkin, jos talo on kertaalleen palanut rakentaa talonsa tiilestä tai pellistä. Tämä näkyi hyvin esim. Marysvillen uudessa rakennuskannassa. Metsäpalo käyttäytyy nimittäin ihan omalla tavallaan. Se etenee aluskasvillisuudessa ja ruohikossa hirmuvauhtia, jopa 50-100 km/h. Eli, jos talossa ei ole ulkopuolella mitään mihin palo voisi tarttua (ja polttaa sen kokonaan) talo ja sisältö saattavat säilyä. Metsäpalon kuumuus on hirvittävä ja ihmisiä on kuollut kuumuuteen, jopa 500 metrin päässä palosta. Ihmisillä onkin jokaisella valmiussuunnitelma, miten kodeista ja alueelta poistutaan, jos palo uhkaa. Ja ihmisiä todella kehotetaan poistumaan tarvittaessa. Leave and live! -varoitusohjeistuksen kuulee usein radiossa.

Iain kuuluu Warburtonin palokuntaan. Täällä maaseudun palokunnat toimivat tietynlaisella vapaapalokuntaperiaatteella. Iainkin siis tekee työkseen aivan täysin muita hommia, mutta hälytyksen tullessa singahtaa paloasemalle. Tähän mennessä minun täällä olon aikana hän on ollut sammuttamassa yhtä todellista sahapaloa sekä käynyt tsekkaamassa pari virhehälytystä (olivat leirinuotioita). Vapaapalokunnassa ei ole päivystysvuoroja, vaan ne tulevat, jotka pääsevät. Toiminnassa on kuitenkin niin paljon porukkaa mukana, että aina tulee väkeä. Kaikki eivät aina välttämättä edes mahdu mukaan paloautoon ja sammutushommiin. Isoissa paloissa porukkaa kutsutaan paikalle laajemmalta alueelta. Isoista kaupungeissa on ammattipalokunnat. Warburtonin palokunnan 100-vuotiseen historiaan voit tutustua niiden FB-sivulta!

Toinen huomio. Kun tulimme Warburtoniin ja ajelimme maaseudun läpi Iain totesi, että ei täällä aina ole roskasoja joka talon portin pielessä. Mutta nyt oli, koska vuosittainen hard rubbish-keräys lähestyi. Eli ihmiset läjäävät kaiken romunsa portin pieleen ja tietyllä ilmoitetulla viikolla jätekuormuri tulee ja kerää rojut. Romukasoja, osa tosi isoja, sisältäen kaikkea mahdollista, myös ongelmajätteitä, kuten kodinkoneita olikin kaikkialla. Ennen varsinaista keräystä ihmiset ajelivat peräkärryjen kanssa tutkimassa toisten roskakasoja, josko niistä löytyisi jotain kiinnostavaa. Ja myös veivät tavaraa. Toisen romu on toisen aarre eli toiminta on myös kierrätystä. Perus jätehuolto kodeissa toimii siten, että kaikilla on kaksi roskapönttöä: Keltakantinen kierrätys ja toinen tavallinen. Kierrätykseen laitetan pahvit, metallit., lasit ja muovit, ml. pullot (panttipullojärjestelmää ei ole). Tavalliset pöntöt tyhjennetään kerran viikossa ja kierrätys joka toinen viikko. Tiettynä päivänä jokainen kärrää pönttönsä kadun varteen ja auto napsii ja kippaa ne kyytiin koneellisesti. Ne pitääkin asettaa nätisti oikein päin sopivan lähelle tietä. Tyhjä pönttö kärrätään taas illalla talon viereen, pois kadulta. Jätehuollosta yksityistaloudet eivät maksa mitään erikseen, vaan kustannukset katetaan kiinteistöveroilla. Sekajätteet päätyvät kaatopaikalle.

Muuta (epä)olennaista:
Hampurilaisiin, myös mäkkärillä, laitetaan säilöttyä punajuurta.
Kenguru on perusruokaa (ja se on hyvää ja lähes rasvatonta ja vapaana kasvanutta)
Voileivälle laitetaan avokadoa (ja se on tosi hyvää)
Juuri kellään ei tunnu olevan juustohöylää (paitsi Iainilla, joka on asunut Suomessa)
Juuri kellään ei tunnu olevan kunnollista tiskiharjaa, vaan tiskit hoidetaan sienellä (paitsi Iainilla, jolla on suomalainen tyttöystävä, mutta ei sekään ole ihan kunnollinen - siis tiskiharja)
Take away kahvikupeissa on usein Huhtamäen kannet
Melbournessa on puhdistamo, jossa tehdään juomavettä meri- ja jätevedestä.

Ja sitten asiaan: Ensimmäiselle retkelle lähdimme siis sunnuntaiaamuna autoillen. Päämääränä oli ajella Great Ocean Roadille. Toteutimme retken ehkä hiukan hätäisellä aikataululla, olimme perillä vain yhden yön. Siten iso osa ajasta kului auton kyydissä, mutta kyllähän siinäkin näki maisemia. Menomatkalla ohitimme Melbournen etelä- eli meren puolelta ja ylitimme Port Phillip -lahden suulta lautalla Sorrentosta Queenscliffiin. Koska oli pitkä viikonloppu (maanantaina vapaa Australian day) ihmisiä oli liikkeellä tuhottomasti (tyypillinen tapa viettää Australian daytä on lähtä biitsille, retkeilemään tms.). Jumimme ruuhkissa siten, että tulimme myöhässä lauttarantaan. Eipä myöhästyminen sinällään haitannut, eihän meillä varsinaista aikataulua ollut ja seuraava lautta tuli tunnin päästä, mutta kyllä se vähän tympii, kun jonon edellinen auto on se vihoviimeinen, joka mahtuu kyytiin.

Ajelimme komeita maisemia katsellen kohti Apollo Baytä. Ensin viljelytasankojen (Melbournen eteläpuolella on Victorian laajat tasangot, nautakarjaa ja muuta viljelyä pari tuhatta kilometriä länttä kohti) läpi, jatkaen Great Ocean Roadia katsellen kalliorantoja ja merta ja mutkaista tietä. Great Ocean Road on rakennettu toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palanneille sotilaille piti keksiä järkevää tekemistä, ennen kuin he aloittaisivat työttöminä kapinoimisen. Komealle paikalle tie on rakennettu ja kai siitä muutakin hyötyä on ;)

Apollo Bayssä telttailimme Iainin siskon miehen vanhempien takapihalla :D Ilmaista ja erinomaista. Ja kaikki majapaikat ja leirintäalueet olivat täyteen buukattuja (muista Australian Day). Liisa ja Tim olivat tosi mukava ehkä 60-kymppinen pariskunta, joka tarjosi iltateetä ja aamupalaa ja jutteli innokkaasti. Liisa oli muuttanut Australiaan 5-vuotiaana Oulusta!!! Hän puhui pikkuisen Suomea ja oli käynyt kerran Suomessa kiertämässä kaikki sukulaiset, vaikka ei varsinaisesti muistanut mitään lapsuudesta Suomessa. Liisa ja Tim olivat matkustelleet paljon ympäri Australiaa (ja myös Euroopassa) campervanilla. Nyt heillä oli uusi AIVAN UPEA Hiacen nelivetoasuntoauto. He olivat juuri osallistuneet 4W-driving kurssille. I like - määki tahdon! En tiedä oliko skandinaavitaustalla osuutta asiaan, mutta heidän talonsa oli oikein viehättävä ja siellä oli "suomalaiset" hanat eikä erillistä säädintä kuumalle ja kylmälle ;)

Apollo Bay

Apollo Bayssä käväisimme biitsillä käppäilemässä (sää oli liian kylmä uimiseen), näköalapaikalla ja kiikaroimassa hylkeitä. Hyljeyhdyskunta majaili parin sadan metrin päässä rannasta kiviriutalla, mutta en mää kyllä juuri erottanut muuta kuin harmaita möykkyjä, jotka olis voinu olla vaikka kiviä, paitsi että ne liikku.

Aamusta suuntasimme Princetownin kupeeseen katsomaan Twelve Apostoles. Upeita meren aiheuttaman eroosion aikaansaamia kivipaasia (joita meri kaluaa, niin että ne aikanaan kaatuvat kokonaan). Apostoleja nimitettiin aikoinaan nimellä Sow and piglets (emakko ja possut), joka meistä oli paljon hauskempi nimi, mutta jonkun muun mielestä apostolit kalskahti vissiin komiammalta.

Antarktikselta tulahtaa viiliästi - kiitos tuulitakin lainasta Eerika!

Apostoleiden vieressä viettää yötä pingviini yhdyskunta, joka palaa mereltä paikalle auringonlaskun aikaan. Harmi kyllä niitä ei nyt siis nähty. Mää en tosiaankaan ollut tiennyt, että Australiassa asuu pingviinejä!! No papukaijoja nähtiin puistossa ja lintulaudalla. Niitähän täällä lentelee, kuin harakoita Suomessa.

Illaksi ajelimme takaisin Warburtoniin, missä loikoilimme yhden välipäivän. Tutustuin uuteen lenkkipolkuun Aqueduct trailiin - vanhan avokanavan laitaa Mt Donnan kyljessä kulkevaan reittiin. Se oli hieno, sinne täytyy vielä palata. Ja lisäksi sinne ylämäki on menomatkalla ( kun voimia vielä piisaa) ja kotimatka Iainin talolle sujuu leppoisammin alamäkeen.

Tiistai-iltapäivällä täytimme Celican öljyllä, jäähdyttäjän nesteellä ja muilla mahdollisilla nesteillä ja suuntasimme Melbourneen Iainin Nana(mummi)n luo yöksi. Jeeppi pudotettiin matkalla korjaamolle, josko sen kummalliset käynnistymisongelmat saataisiin vihdoin ratkaistua. Nana touhotti kuten mummot yleensä ja kertoi juttuja Iainista pienenä, matkoistaan ja elämästään mm. Afrikassa. Hän on britti, joka on siis muuttanut Australiaan vasta iäkkäämpänä. Yövyimme Nanalla ja aamulla lähti lento Central Australiaan Ulurulle (Ayer's Rock).

Olis ollut mielenkiintoista ajaa autolla sinne (kuten moni meille ehdotteli), mutta se olisi maksanut enemmän kuin lentäminen ja kestänyt melko ajan (matkaa kuitenkin on yli 2300 km). Sitäpaitsi ajaminen aavikolle ei ole ihan itsestään selvää - ainakin auton pitäs melkovarmasti toimia (ei siis Celicalla, vaikka se onki musta ihqu). Matkalla ei ole käytännössä mitään paitsi hemmetin kuuma ja tietty upeaa aavikkoluontoa. Matka lentäen sujui leppoisasti ja ikkunasta sai katsella aavikkoa - silmänkantamattomiin!

Majoituimme Yulara resort alueelle leirintäalueen ilmastoituun!!! mökkiin neljäksi yöksi. Autiomaassa on näin kesäisin tosi kuuma (jopa reilusti yli 40, ja öisinkin yli 20), joten niin extremeä ei kyllä kaivannut, että ois halunnut telttailla (kuten jotkut). Nyt oli suhteellisen hiljaista, koska täällä(kään) ei ole varsinainen turistisesonki. Sesonki on talvella, jolloin sää päivisin on siedettävämmän lämmin. Silloin öisin on kylmä, jopa pari astetta pakkasta.

Uluru keskipäivän auringossa

Uluru on varmaan tunnetuin Australian luonnon nähtävyys / maamerkki, joka on ollut turistirysä jo vuosia. Minäkin olen aina luullut, että Uluru on yksi iso kivi (monoliitti), mutta nyt asiaa tarkemmin tutkittuani opin, että se on kuitenkin osa isompaa kalliomuodostumaa, josta suurin osa on maan alla.

Koko hoito on syntynyt, kun 500 miljoonaa vuotta sitten koko alue jäi meren peittoon. Merenpohjassa alueelle kerrostunut hiekka puristui kiveksi. Sittemmin meri on poistunut ja kivimassa myllertyi jo siinä vaiheessa monin tavoin ja myöhemmin sää on kuluttanut alueen pinnan muotoja kerros kerrokselta, mutta Ulurun hiekkakivimassiivi on niin jykevä ja yhtenäinen, että se on kestänyt eroosiota ympäristön muodostelmia paremmin.

Uluru auringon noustessa

Uluru kukkien takaa

Kata Tjuta auringon nousun aikaan

Ulurun lähellä, noin 40 km päässä on myös Kata Tjuta, toinen mielenkiintoinen geologinen muodostuma, joka kuuluu itseasiassa samaan kallioon, mutta on vähän erityyppistä kiveä. Molemmat paikat ovat alueen alkuperästen asukkaiden pyhiä paikkoja. Eikä sitä todellakaan ole vaikea kuvitella!! Kun nuo jättimäiset avaruusmaisemaa muistuttavat kalliot kohoavat tasaisen, kuumana hohtavan erämaan taivaanrannassa näyttävät ne hämmentävän ihmeellisiltä. Mitä lähemmäs niitä vaeltaa sitä vaikuttavammaksi näky muuttuu! Uluru kuin taivaalta keskelle erämaata pudonnut kuu. Kata Tjuta kuin palanen Marsin pintaa! Vaikuttavaa! Uluru tarkoittaa aboriginaalien kielellä "kohtaamispaikka" ja Kata Tjuta "monta päätä".

KataTjuta auringon laskiessa

Aavikko itsessään oli yllättävänkin vehreä ja vihreä. Sen selittää se, että täällä oli satanut pari-kolme viikkoa sitten, mikä tapahtuu kerran-pari vuodessa. Sateen jälkeen autiomaa puhkeaa kukkaan ja elämään. Termiitin rakentavat keot maanpintaan, jotta kuningattaret ehtisivät perustaa uusia yhdyskuntia ja sammakot koittavat keretä lisääntyä pian kuivuvissa vesilammikoissa.

Tällä alueella on myös enemmän vettä (water holes), kuin monessa muussa autiomaan osassa, mikä selittää osaltaan alueen tärkeyden aboriginaalien asuinalueena - ruokaa ja juomaa on ollut löydettävissä.

Värien konrasti: Vihreät kasvit, punainen hiekka, punaiset kivimöllykät ja kirkkaan sininen taivas - yhdistettynä hehkuvaan aurinkoon oli sanoinkuvaamattoman hienoa. Mun kamera ei taaskaan missään nimessä pysty vangitsemaan koko totuutta.

Uluru "takaa päin"

Uluru-Kata Tjuta alue on tätä nykyä luonnonpuisto ja aboriginaaleille luovutettu alue. Koko alue on tosi laaja, suurempi kuin koko Suomi pinta-alaltaan. Alueen historia on tiiviisti kytköksissä aboriginaalien perinteiseen elämäntapaan, historiaan ja kertomuksiin "uniajasta" (dreamtime), kun maailma luotiin. Uluru Centerissä ja Ulurun ympäri kävellessä luimme kertomuksista, joissa jokaisella kiven muodolla oli merkityksensä. Tarinat ovat osa Tjukurpaa (lakia, law), ja sisältävät opetuksia siitä miten eletään keskenään ja miten hankitaan ruokaa yms. Ulurulla oli myös pyhiä/salaisia paikkoja, joiden tarinoita ei kerrota ulkopuolisille ja, joissa ei saanut ottaa valokuvia (tosin meikäläisille kivi ei näyttänyt kummemmalta niissä - vaikuttava ja erikoinen se oli kauttaaltaan). Kata Tjuta on ns. miesten seremonioiden aluetta, joten siellä kaikki tarinat olivat salaisia.

Resortista oli siis matkaa Ulurulle noin 10 km ja Kata Tjutalle 40 km. Kaikille, jotka tulevat tänne suosittelen vuokratkaa auto (siis jos ei ole liikkeellä omalla). Bussiretket paikoille ovat tosi tyyriitä (rahat pois turisteilta), auringonnousuretki vajaa 100$, auringonlaskuretki vajaa 100$ per hlö jne. Auton saimme kolmeksi päiväksi 115 $:lla ja kolmen päivän sisäänpääsy luonnonpuiston alueelle 25$/hlö. Eli tällä rahalla kolme henkilöä sitten retkeili mielin määrin. Ja mehän retkeilimme!

Base walkille auringon noutessa

Aamulla siis heräsimmekin klo viis, jotta kerkesimme pelipaikoille auringonnousun aikaan ja ennen kaikkea kiertämään kävelylenkit ajoissa, kun kuumuus oli vielä suurinpiirtein inhimillistä. Kata Tjutalla pidemmälle Valley of the winds -kävelylenkille ei saanut edes lähteä klo 11 jälkeen, jos säätiedotus lupaisi yli 36 astetta (niinkuin nyt teki). Enkä olis kyllä halunnutkaan lähteä - onneks sinä päivänä kun olimme Kata Tjutalla oli jonkin verran pilveä.

Toisena aamuna siis kiersimme Virvan kanssa vajaan 10km basewalkin Ulurun ympäri. Toisena aamuna 7,4 km Wind of valley -reitin Kata Tjutalla. Iain ei ollut innokas hikikävelyyn eikä varsinkaan miljoonaan kärpäskaveriin. Kata Tjutalle mennessä mekin luovutimme ja hankimme turistien suosimat tosi tyylikkäät kärpäshuput :D

Maisemaa Kata Tjutan möllyköiden väliseltä tasangolta videon muodossa.

Päivällä otimme tirsat ilmastoidussa mökissä (eliittituristit ;)) ja kävimme polskuttelemassa leirintäalueen uima-altaalla. Uima-allas oli oikein hyvä paitsi yhtenä päivänä paikalliset koppakuoriaiset olivat päätyneet joukkoitsemurhaan hukuttautumalla ja niitä kellui kuolleena altaassa kymmeniä.

Koppakuoriaiset oli isoja ja yöllä, jos kävi veskissä, niin niitä parveili jokapaikassa: kävelytiellä, pytyssä, lavuaarissa jne...

Muita eläinhavaintoja tehtiin kävelylenkeillä ja, kun hikoiltiin kirjan kanssa mökin terassilla: Skinkkejä, geggoja, yks melkeen metrin pituinen lisko, pikkulinnun kokoinen yöperhonen ja paikallisia piikkipääpuluja. Dingoista ja käärmeistä varoiteltiin, mutta yhtään ei näkynyt. Työntekijät myrkytti leirintäalueella hämähäkkejä - onneks.

Iltaisin ajeltiin lyhyemmille kävelyretkille ja katsomaan auringonlaskua. Kävimme Ulurulla Mutitjulu -water hole walkilla ja Kata Tjutalla Walpa Gorge walkilla.

Viimeiseksi illaksi panostimme retkeen ja suuntasimme kamelifarmille kameliratsastukseen. Se oli kiva paikka, vaikka kuulostaa vähän hölmöltä :D Opin tosi paljon uutta kameleista - tosi mielenkiintoista!!!

Kamelit on tuotu Australiaan, kun eurooppalaiset ovat aloittaneet keskiosien valloituksen, ensimmäiset 1840. Kameleilla oli siinä tärkeä rooli ja homma ei ilman niitä olisi oikein onnistunutkaan. Nyttemmin kameleita ei enää tarvita, kuin turistien ajelutukseen ja niitä on päässyt karkuun (ja päästetty) erämaahan. Kamelit ovat sopeutuneet niin hyvin autiomaaelämään, että nepä viihtyivätkin täällä hyvin. Australiassa on maailman suurin villikamelipopulaatio, niitä on arvioitu olevan noin 600 000.

Kameli on laumaeläin ja muodostaa yhden uroksen ja naaraiden (sanotaankohan poikakameleita oreiksi ja tyttöjä tammoiksi vai miksi - pitääpä tarkistaa netistä toim.huom. sanotaan) laumoja. Nuoret urokset lähtevät laumoista, perustavat poikamieslaumoja ja yrittävät löytää itselleen naaraita tai voittaa taistelussa lauman vanhalta urokselta - aivan kuten villihevosetkin.

Uluru kamelin takaa

Kamelit voivat laiduntaessaan liikkua helposti 40-50 km päivässä. Ne pärjäävät useita päiviä ilman ruokaa tai vettä ja, jos ruokaa on tarjolla jopa kaksi viikkoa ilman vettä. Kameli syö kun on ruokaa ja juo kun on vettä. Se varastoi energiaa rasvana kyttyrään, josta se sitä käyttää, jos ruokaa ei ole tarjolla. Rasvalla on myös tarkoituksensa sen lämmön säätelyssä. Kameli on myös aavikolle sopivan muotoinen (ohut), se kääntää nenän kohti aurinkoa, jolloin mahdollisimman pieni osa siitä saa paistetta osakseen. Myös sen ruumiinlämpö voi vaihdella jopa välillä 37-43 lämpötilan mukaan. Täydellinen erämaalaiva siis.

Farmilla oli noin 50 kamelia turistiajelukäytössä. Ne ovat lähes kaikki ruunia. Tammoja ei ollut montaa paristakin syystä. Ensinnäkin tammat ovat pienempiä, joten ne eivät jaksa niin hyvin kantaa (läskejä) turisteja. Toisekseen kamelit haistavat jopa 11 km päästä toiset kamelit, joten tammat houkuttelevat paikalle villejä uroskameleita haastamaan laumaa. Tosin voi siinä käydä niinkin, kuten yhdelle nyt työhommissa olevalle. Se oli tullut pyörimään farmin ympärille ja työntekijät olivat katsoneet, että onpas komea kameli ja avanneet tarhan portin. Kameli oli kävellyt sisään, sittemmin ruunattu ja koulutettu työkäyttöön.

Farmilla oli kahdeksankuukauden ikäinen kamelivarsa, joka oli löydetty harhailemasta orpona erämaasta. Sen emä oli varmaan jäänyt auton alle tai jotain. Orpokameli oli niin nuori, ettei olisi selvinnyt, joten se oli adoptoitu farmille ja ruokittu pullolla. Nyt se oli vasta vierotettu pulloruokinnasta, joten se piti hassua örisevää ääntä, kun näki ihmisiä, erityisesti hoitajan, koska kerjäsi vieläkin pulloa. Kaikenkaikkiaan kameleilla oli kumma ääni: Pikkukameli örisi pienellä äänellä, isot kamelit suu ammollaan isolla äänellä vaikka suurimman osan ajasta ne olikin hiljaa. Farmilla ei kasvatettu kameleita vaan suurimman osan kameleista he saavat vain kesyttämällä villikamelin. Joillain farmeilla kyllä kasvatetaankin niitä.

Kameli elää ihmisten hoidossa, jopa 50-vuotiaaksi, luonnossakin noin 30-40-vuotiaaksi. Kamelin ikä voidaan arvioida hampaista, kuten hevosen. Kameleilla oli kaikilla oma mittojen mukaan tehty satula, koska jokaisella on oman muotoinen selkä ja kyttyrä. Farmilla oli satulaseppä, joka korjasi, muokkasi ja teki satuloita tarpeen mukaan.

Minun kameli oli söpö, mutta porukan laiskin, Lasseter ja Virvan ja Iainin Jack, joka oli jo 35-vuotias. Kameli on märehtijä, joka mäklyttää sapuskaansa kävellessäänkin, joten sille ei voi laittaa kuolainta suuhun. Siksi sillä on ohjausta varten tuo "nenätappi". Tappi on (ainakin nykyisin) varustettu hätälaukaisimella eli jos kameli alkaa riuhtoa tappi katkeaa ja naru irtoaa. Kaikin puolin kameli pitää opettaa hommaansa ja nenänarulla annetaan vain merkkejä - sillä ei väkisin voi kamelia hallita tai hillitä. Kameleilla ajetaan myös kilpaa, ratsain!

Tää juttu tuli kirjoiteltua lähes kokonaan Ayer’s Rockin lentokentällä. Meidän koneen piti lähtä klo 12, mutta, kun pääsimme koneeseen meidät purettiinkin sieltä pois. Koneessa oli joku moottorivika ja mekaanikko lennätettiin paikalle Alice Springsistä. Nyt mekaanikko tutkii konetta ja me odotellaan. Kone vaikuttaisi myöhästyvän 4-5 tuntia, mutta katsotaan nyt mihin tämä etenee. No mulla ei ole tasan mihinkään kiire, se on tän hetkisen elämäni paras puoli, mulla ei ole ikinä mihinkään kiire! Jos myöhästyn (muka) jostain meen jonnekin muualle tai teen jotain muuta tai en tee yhtään mitään :) sitä paitsi jokainen lentoni tähän saakka tällä reissulla on lähtenyt ajallaan, että eiköhän tää myöhästyminen ollut jo tilastollinen välttämättömyys.

Kokonaisuudessaan elämään, jossa ei ole mihinkään kiire ja, jossa saa käyttää kaiken ajan uusiin, kummiin (ja epäolennaisiin) asioihin tutustumiseen, voisi helposti tottua. Tai ainakin minä voisin. Varsinkin nyt internetin aikakaudella, netistä voi tutkia aina lisää ja tarkistaa epäselvät asiat niin geologiasta, aboriginaalien kulttuurista, kasveista, eläimistä tai kameleista. Mielenkiintoista, joskin ehkä tarpeetonta… Ja käyttää kaiken muun ajan laiskotteluun, lenkkeilyyn, syömiseen ja kirjojen lukemiseen.

Netistä ja kirjojen lukemisesta puheen ollen, mää oon aivan rakastunut tähän matkalle lähtiessä ostamaani transformerlaitteeseen (Acer mikä lie). Tää on ihan huippuvehje, normaali windows ja officeohjelmat, irrotettava näppäimistö ja tablettina toimiva kosketusnäyttö (esim täällä Ulurulla mulla on mukana vain tämä tablettiosa, koska meillä oli koneeseen vain käsimatkatavarat 7 kg). Voi käyttää free wifeissä netissä ja kirjojen lukulaitteena. Oon ostanu kirjoja e-kirjakaupasta (KIITOS Johanna lahjakortista, joka johdatti mut sinne) ja lainannut niitä Oulun kaupungin kirjaston e-kirjavalikoimasta.

E-kirjastokin on ihan huippu. Luulin, että se toimii vaan netissä ollessa, mutta ei. Kirja lainataan eli ladataan omalle koneelle netissä ollessa (ja lataus kestää noin 10 sekuntia) ja lukea voi sitten 10päivän ajan omalla koneella missä vaan. Huippua tää nykytekniikka, ku meikäkin oppii sitä käyttämään. Ainoa huono puoli on se, että kielitaidon karttumisen kannalta ois tietysti parempi lukea oikeita kirjoja englanniksi, nyt käytettävissäni on taas hervoton määrä luettavaa Suomeksi. No luen englanniksi, jos eksyn jonnekin missä ei ole sähköjä, koska latausta tämä laite tarvii aika ajoin, joskin akkukin kestää mukavat 8 tuntia. Ja ihan vaan muotoseikkana, tää vekotin ei ollu edes kallis, 299 €.

Nyt on kierretty ja kuvattu kivä ihan riittävästi - kuvat tänne valikoin vasta täällä Warburtonissa ja siksi julkaisu vasta tänään. Tässä lopussa vielä hajanaisia otoksia aavikolta, kukkia ja muuta - ja nyt on nähty siis kuivuutta (eikä yhtään vesiputousta)!

PS. Kuluneella viikolla musta tuli myös ihan oikia täti, kun Miinalle ja Jussille syntyi Taavi-vauva - Onnea koko perheelle!