Ihan huippua! 22.2.2015

Lisään tän tekstin nyt, koska oon lähdössä vielä enempi korpeen. Ja ehkä saan laitettua pari kuvaakin… 2.3. lisäys: 6 päivän retkeltä korvesta palattu, kuvat tähän lisätty ja "korpikertomus" tulee myöhemmin! Ja matka jatkuu huomenna :)

Tähän alkuun selostusta tilasta ja sen toiminnasta – jos nautakarjan pito ei kiinnosta, hyppää ihan surutta reilusti eteenpäin. Kaikki info on siis minun (joka ei oikeasti tajua emolehmätilan toiminnasta tuon taivaallista) Leighiltä ja Sararahilta luonnollisesti englanniksi kyselemää ja kuulemaa tietoa, joten itse asiasta ja kielipuolisuudesta johtuen tieto voi osittain olla mitä sattuu. Mutta näin minä asiat käsitin ;)

Sarahin vanhemmat ovat ostaneet tilan 40 vuotta sitten, tila ja talot ovat olleet jo silloin olemassa. Perheen ”päätalo” (majorhouse) on rakennettu 56 ja äidin talo paljon ennen sitä. Isän talo on ostettu maineen naapurilta vasta 3 vuotta sitten. Varsinkaan äidin talo ei kyllä vaikuta vanhalta- se on rempattu täydellisesti, tää päätalo ennemminkin. Sarah ja Leigh ovat siis pitäneet tilaa pari vuotta. Sarahilla on myös kaksi siskoa, jotka kumpikin asuvat aivan muualla. Sarah ja Leigh halusivat jatkaa tilan pitoa, mutta asia ei ollut aivan yksinkertainen. Asiasta neuvoteltiin suvun kesken ainakin 5 vuotta, ennen kuin nykyiseen järjestelyyn päädyttiin. Sarahilla ja Leighillä ei ollut varaa ostaa Sarahin äidin osuutta maista, koska sen arvo oli 3 M$. Sellaisen pankkilainan ottaminen olisi tarkoittanut, ettei tila olisi tuottanut ikinä niin paljon, että laina olisi saatu maksettua.

Nyt on tehty seuraavanlainen sopimus: Sarah ja Leigh ovat vuokranneet äidiltä tilan maat. Kokonaisten tilojen vuokraaminen tuntuu täällä olevan muutenkin aika yleinen tapa toimia maanviljelijänä. Normaalisti vuokraviljelijä ei kunnosta tilan rakennuksia tai aitoja omalla kustannuksellaan vaan omistaja pitää paikat kunnossa. Nyt kuitenkin Sarah ja Leigh kunnostavat paikat omalla kustannuksellaan ja sitä vastaan 3 % tilasta / vuosi siirtyy heidän nimiinsä. Näin toimien 90% tilasta on heidän omistuksessaan 30 vuoden päästä. He maksavat äidille markkina-arvoista vuokraa vuosittain (samaa mitä ulkopuolinenkin vuokraaja maksaisi). Leigh ei oikein osannut sanoa, mitä se tarkoittaa sisarusten perimiselle – totesi vain, että sitten, kun äiti kuolee tila on jo kokonaan heidän eikä siitä jää sisaruksille mitään jaettavaa (mutta onhan äitillä tietty ne vuokrarahat, jos ei ole tuhlannut niitä). Vastaavasti he ovat vuokranneet karjan Sarahin isältä, siten, että maksavat vuosittain vuokraa eläimistä. Uudet vasikat ovat heidän omiaan. Näin karja siirtyy kymmenessä vuodessa heidän omistukseensa. Se jäi mulle epäselväksi omistaako Sarahin isä vielä osan maista, koska vanha pariskunta on siis eronnut. Eli hiukan on monimutkainen case!

Tilalla on siis emolehmiä, useampia sonneja ja eri-ikäisiä vasikoita, mulleja ja hiehoja, yhteensä noin 800 kpl. Ne on pääosin black angnuksia, mutta tilalla on yksi hereford-sonni sekä sen jälkeläisiä. Ideana on suurentaa eläinten kokoa, koska herefordi on isompi. Sen jälkeläiset on noita kuvissakin välillä vilahtelevia satunnaisia ruskeita, mutta pääosin noita valkonaamaisia nautoja. Valkonaamaisista saa markkinoilla huonomman hinnan, kuin kokonaan mustista. Siten ajatus on, että valkonaamat astutetaan mustalla sonnilla ja jälkeläiset on taas kokonaan mustia. Leigh arvioi, että 6-7 vuoden päästä kaikki eläimet on mustia.

Tilan tuotantona on siis emolehmät ja vasikoiden kasvatus tiettyyn kokoluokkaan. Kasvatus perustuu ns. ruohokasvatukseen isoilla laitumilla. Täältä mullit myydään ”viljakasvattajalle” (varmaan näille asioille on jotain oikeitakin maanviljelytermejä, mutta enkai mää niitä tiiä). Viljakasvattaja pitää eläimet pienemmissä aitauksissa ja syöttää niitä viljalla 6 kk, jonka jälkeen ne ovat tuplanneet painonsa ja ne laitetaan lihoiksi.

Ilmasto tällä alueella on sellainen, että talvi (kesä-elokuu) on kostea ja kylmä, lämpötila käy pakkasenkin puolella ja luntakin saattaa sataa, mutta ei se maahan jää (paitsi läheisillä vuorten huipuilla). Naudat pärjäävät ulkona koko talven. Emoja ei kuitenkaan pidetä kovin vanhaksi (6-7-vuotiaaksi), koska kylmähkö talvi lisää vanhoilla emoilla riskiä johonkin poikimiseen liittyvään sairauteen, johon emo kuolee (nautaihmiset tietänevät!). Emot vasikoi pääosin keväällä (syys-marraskuu), jolloin ruoho on parhaimmillaan. Emot poikii keskenään tuolla laitumilla, jonkin kokoisissa ryhmissä. Ainoastaan ekakertalaiset hiehot pidetään poikima-aikaan näköetäisyydellä ja niiden poikimiset valvotaan. Nyt on kuitenkin poikkeuksellisesti (siis täällähän on loppukesä) 100 emoa poikimassa ihan näillä näppäimillä, niistä noin 30 hiehoja. On siinä ja siinä ehdinkö nähdä pikkuvasikoita ennen kuin lähden jatkamaan matkaa. Kesä (joulu-helmikuu) on kuuma (+ 40) ja usein miten kuiva (paitsi nyt on erityisen kosteaa ja vehreää – ja lämpötila mulle sopiva (+20-30-40) ;) ). Myös syksy (maalis-toukokuu) on usein kuiva, muttei enää niin kuuma.

Vasikat vierotetaan emoista siten, että kaksi emo+vasikkaryhmää laitetaan samaan laitumeen. Jonkun ajan päästä ryhmät taas erotetaan toisistaan siten, että emojen mukaan laitetaan ”väärät vasikat”. Se stressaa vasikoita vähemmän, kun ympärillä on kuitenkin vanhoja emoja, vaikka oma emo ei porukassa olekaan. Stressittömät vasikat syö ja kasvaa paremmin, eikä emotkaan stressaannu. Myöhemmin eläimet ryhmitellään kokonsa perusteella, isot isojen kanssa ja pienet pienten kanssa. Leighin mukaan pienet kasvaa paremmin, kun ne on toisten pienten kanssa – isojen seassa ne aina vaan syö jossain laitumen nurkassa huonosti. En ainakaan just nyt osaa sanoa, montako eri ryhmää tilalla on – minusta niitä on joka paikassa!!

Laitumet on tosi isoja ja eläimiä kyllä siirrellään välillä toisille laitumille ja osa laitumista on levossa. Leighin tulevaisuuden suunnitelmana on lohkoa laitumet pienemmiksi ja nopeuttaa ryhmien kiertoa niillä. Hän sanoi, että isoilla laitumille eläimet napsii parhaat ruohot ja jättää osan syömättä. Pienemmässä laitumessa ne syövät tarkemmin. Myös lannoitus onnistuu paremmin, koska lehmät sontivat koko alalle. Nyt ne kuulemma käyvät sontimassa puiden juurelle. Sitä en osaa sanoa kumpi on eläimistä mukavampaa. Nyt niillä minusta näyttää olevan oikein lokoisat oltavat, kun ne makoilevat puiden alla varjossa märehtimässä päivän kuumimpina aikoina. Tila ei siis ole mikään luomutila, vaan laitumia lannoitetaan myös kaupallisilla lannoitteilla. Periaatteessa nurmien pitäisi olla ”ikuisia”. Leighin sanojen mukaan, kun laidun kerran perustetaan kunnolla se kestää forever.

Päivittäistä työtä mitä tällä hetkellä tunnutaan tekevän (nyt on aika hiljainen aika tilalla) on rikkakasvien torjunta myrkyttämällä tai jotain kummia kasveja kaivamalla maasta ja polttamalla sekä elukoiden siirtely välillä. Ja aitojen korjaus!!! Aitoja saa ja pitää korjata koko ajan, mutta silti niissä on vaikka kuinka paljon kengurun ja vompatin mentäviä aukkoja. Aidat on kiinteitä, niissä on usein kolme – neljä lankaa piikkilankaa ja/tai rautalankaa ja usein myös rautalangassa menevä sähkö. Lisäksi aidan alaosa on kanaverkkoa. Kaiken kaikkiaan hirmu homma pitää noita aitoja kunnossa ja näyttää joka tapauksessa melko turhalta hommalta. Joka paikassa on vompatin koloja ja kenguruita näkee aina – sitä paitsi kengurut hyppää myös aidan yli! Ja nämä täällä on muuten nyt sitten niitä oikeita kenguruita eikä wallabeja.

Tilalla ei ole käytännössä muita rakennuksia, kuin muutama konesuoja ja pari karjan erotteluun, lastaamiseen ja sen sellaiseen tarkoitettua aitaussysteemiä. Ja muutama katos heinälle. Tilalla tehdään jonkin verran heinää, lähinnä varalta. Jos kesä on tosi kuuma ja kuiva, ruoho kuivaa kokonaan ja silloin eläimiä ruokitaan. Tänä vuonna ei tarvitse.

Alue on minusta sangen vehmasta – tilan alueella on useita lähteitä ja niistä saadaan vesi eläinten juoma-altaisiin. Käytännössä lähteet on kukkuloilla ja allas aina siitä alamäkeen. Kaikissa laitumissa on rakennetut juottolammikot tai joissain harvoissa betoninen juottoallas, johon vesi johdetaan putkella lähteestä. Paitsi niissä laitumissa, jotka ovat jokivarressa. Tilan poikkihan kiemurtelee tuo upea joki, josta eläimet myös pääsevät juomaan. Joki on ihan kivipohjainen, mutta siitä vaan hevosellakin kahlataan yli ratsain. Kaiken kaikkiaan ratsastaessa ei paljo pohjia katsella, joka paikasta voi mennä. Toki suurin osa on hyvää nurmipohjaa.

Alku viikko sujui kautta linjan vastaavalla tavalla kuin viime viikko. Muutin isoon taloon tiistai-iltana, koska äiti on tulossa viikonloppuna kotiin. Ja koska John öljysi terassit eikä niillä voi kolmeen päivään kulkea. John ja Aileen ovat osoittautuneet myös netin kautta tulleiksi apulaisiksi, joku toinen palvelu (Farmsitters tms.), josta voi ottaa ihmisiä valvomaan ja hoitamaan paikkojaan, kun itse on poissa. Mullekin on tullut helpx:n kautta useampiakin uusia yhteydenottoja nyt viime aikoina (sittemmin poistin profiilini). Mielenkiintoisin ois ollu mennä heppatilalle talonvahdiksi, kun omistajat matkustavat Tasmaniaan. Mutta mun Australian viisumi vetelee viimeistä kuukautta, niin enää ei ehdi.

Päivisin olen lähinnä maalannut leikkimökkiä. Maalausurakka on sanalla sanoen lähtenyt lapasesta. Mitä enempi maalaan, sitä enempi Sarahilla on toiveita… Minusta toi maalaaminen on kuitenkin tosi kivaa puuhaa – enpä ole ikinä ennen saanutkaan taiteilla kokonaista mökkiä sisältä ja ulkoa. Ensi torstaina Sarahin ”äitikaverit” lapsineen tulee leikkimökin avajaisiin – saapa nähdä millaista palautetta tulee :)

Parina aamuna olen ollut Leighin kaverina auttamassa (lue osin katsomassa) maatilahommissa. On musta toki joissain asioissa jo ollut apuakin. Aidankorjaus oli lähinnä assistentin hommaa – ojentelin työkaluja. Vesitankin tyhjennysreissulle piti mennä kahdella autolla, koska pumppuauto jätettiin pellolle. Pääsin siis eka kertaa täällä ajamaan myös ”vaihdekeppiautolla” ja ihan hyvin se sujui (ainakin täällä korvessa). Ja oli muuten iso maasturi ajella :)

Torstaiaamu oli yliveto! Lähdin heti aamusta Em-tammalla ratsastaen auttamaan sairaan lehmän hakuhommiin takalaitumelle. Em oli aivan ihana – Zanna jäi armotta kakkoseksi. Jostain syystä tuollainen rohkean kuumahko ruunikko pikkutamma vain viehättää mun silmää ja muutenkin ;) Em on kuulemma entinen racehorse (ja sillä ymmärrän, että nimenomaa laukka). Sairas lehmä oli tosi sairas L Se oli tosi laiha (sen vasikka oli kyllä ihan potra). Ennen tarkempaa tutkimusta ei ollut oikein tietoa mikä sillä on, mutta mahdollisesti kieli jotenkin vaurioitunut, turvonnut ja tulehtunut mikä myös esti sitä syömästä. Laitumessa noita ei pääse tutkimaan, koska ei ne ole tottuneet käsittelyyn. Sairas lehmä ei silti suostunut lähtemään kunnialla yksin laumasta vaan pakeni keskelle vesilammikkoa seisomaan. Otimme sitten useamman lehmän mukaan, jotta sairas ei olisi yksin. Tällä kertaa musta oli Emin kans jo oikeasti apua pikkulauman liikuttelussa ja mulla oli oikein mukavaa!

Ratsastuslenkin jälkeen lähdin hakemaan sitä jalkansa loukannutta mustaa tammaa pois tuolta jokivarsilaitumesta. Tein emämunauksen ja en katsonut kunnolla lähintä metsikköä (katsoin muka…) ja lähdin käveleen jokivartta hevosia huhuillen. Laidun oli ”aika” pitkä ja hemmetin pusikkoinen, eikä suinkaan tuota nurtsia niinku lehmälaitumet. Hitsi, että nuo paikalliset piikkipensaat oikeasti estää kulkemisen, jos sellainen tulee eteen. Ne tarttuu niin napakasti tukkaan ja vaatteisiin jne., että siitä ei vaan pääse läpi. Puhumattakaan tulokaslaji blackberry –pensaista -  ne on hirveitä tiheiköitä, joista ei kukaan pääse läpi. Kamala vitsaus kaikkien mielestä – niin kuin moni muukin tänne tuotu laji (kani, kettu, kauris jne.). No niinhän mää taapersin koko laitumen päästä päähän (varmaan kilsa suuntaansa) – ja takas tullessa hepat odotteli siinä portin kohdalla… Oli kuitenkin hyvä kävely, oon nimittäin laiskistunut enkä ole lenkkeillyt ollenkaan. Ja näimpähän kengurun tosi läheltä, yritin kuvatakkin… mut vähän hutiksi meni se varsinainen lähikuva.

Perjantaina pidin vapaapäivän maalauksesta ja puuhasin muuta. Aamupäiväksi ajelimme Sarahin ja lasten kanssa Tumbarumbaan lasten leikkikerhoon. Kävimme pirtelöillä 4 bears –kahvilassa – katsomassa karhun poikineen! Ja kirpparilla – Saras osti mulle uudet farkkusortsit ;) Iltapäivällä siivosimme talon ja ilta kului taas pilkkoessa, 9 kg tomaatteja ja 3 kg sipuleita relissiä varten meni palasiksi.

Lauantaiaamuna ennen kuin tuli liian kuuma, lähdin taas ratsastamaan. Kiipesin Em-hepan kanssa lähistön kukkuloista korkeimmalle. Ei ole tosiaan ratsastusmaisemissa valittamista. Ja Em oli huippu – aivan tuli Lissu-mummo mieleen <3 Ja kyllä on toi kiipeily sellaista mäkitreeniä, että oksat pois. Taitais tasamaan pollet Lauri mukaan lukien hyytyä puoliväliin. Vähän hirvitti painella noita kivikoita kengättömällä hevosella, mutta niin mut oli ohjeistettu tekemään ja hyvin se meni. Eikä ollu huipulla mullikoillakaan huonot laidun maisemat!

Ratsastuslenkin jälkeen lähdimme Sarahin, lasten ja Sarahin isän Rodin kanssa taas Tumbarumbaan – Tumbafestifaaleille. Tällä kertaa Sarahin isä piffasi mulle sisäänpääsyn. Tää perhe on kaikkineen osoittautunut todella mukavaksi – mua pidetään täällä tosi hyvin ;) Festifaaleilla oli erilaista ruoka-, juoma- ja myyntikojua, pieni tivoli ja bändejä. Perheet ja kaikenikäiset ihmiset olivat taas leiriytyneet paikalle lapsineen, retkieväineen, olutcaseineen ja viinipulloineen. Todellista piknik meininkiä, ei minkäänlaisia tyhmiä anniskelusääntöjä eikä myöskään minkäänlaisia järjestyshäiriöitä. Näissä asioissa suomalaiset saisivat kyllä ottaa oppia! Myös löytökoiria oli myynnissä -meinasin ostaa yhden... Duckraceen sai lunastaa 5 $:lla oman numeroidun ankan. Ensimmäisenä maaliin tulleen ankan ”omistaja” 1000$ - ihan hyvät palkntorahat.

La-ilta kului sitten relissiä keitellessä. Tarpeeksi suurten kattiloiden puutteessa vähän manailtiin Sarahin kanssa, kun tulikin pilkottua tuo ohjeen mukainen 9 kg tomaatteja eikä puolta annosta. Sarahin puutarha muuten pursuu tomaatteja, parin päivän päästä vois tehä uuden satsin, mutta enempää relissiä ei kuulemma tarvi ;)

Sarahin äiti Yola (en ole ihan varma kirjoitusasusta) ja hänen miesystävänsä John (toinen John, kuin se apulainen) tulivan siis pe-la yönä kotiin ja halusivat lähtä su ratsastusretkelle läheisille vesiputouksille ja mää pääsin mukaan. Suuntasimme siis aamulla reissuun. Mää sain ratsukseni Yolan Anja-tamman, John otti Zannan ja Yola itse ratsasti 3- vuotiaalla, jolla hän oli ratsastanut vain 15 kertaa aiemmin. Zanna ja Anja on molemmat 5-vuotiaita, btw. Täällä on tämä nuorten hevosten ratsutus vähän eri hommaa kuin Suomessa! Reissu kesti nimittäin koko päivän, josta ratsastusta noin 5 tuntia, uskomattomia jyrkkiä ylämäkiä ja alamäkiä sekä hillittömiä kivikoita (näillä hepoilla oli kengät), jokien ylityksiä ja ties mitä. Ei muuten hyppineet eikä pomppineet nuoret hevoset mihinkään! Ja hellettä oli noin 40. Määkin sain tällä kertaa kunnon australialaisen ”länkkäsatulan” ja pelkillä naruriimuilla mentiin! Oli muuten aivan upea reissu! Määränpäässämme vesiputouksilla uitimme ensin hevoset hiekkaisessa poukamassa ja annoimme niiden piehtaroida hiekalla. Sitten hepat sidottiin puiden alle varjoon ja jätettiin siihen. Matka jatkui jalkaisin biksut päällä (no Johnilla oli uikkarit) jokiuomaa pitkin alemmille ja ylemmille putouksille. Uimme useammassa kohdassa ja nyt putouksissa uiminen oli jo jotain – ehkä sen hienous ei olekaan pelkkää legendaa. Reissuun sisältyi vielä kahvitauot suklaabanaanikakkuineen ja lounastauko wrappeineen. Olen melkoisen varma, ettei vastaavalle reissulle ihan noin vaan pääse missään turistipaikassa. Ja ainakin se Cairnsin ratsastusretki ikävä kyllä kalpeni olemattomiin tämän retken rinnalla. Yolalla on ollut ennen horsetrail-yritys itsellään eli hän on aivan ammattilainen tässä ratsastusretkeilyssä. Ja nyt tuli myös kuvatodistetta :)

Aivan huippu päivä! Eikä tässä vielä kaikki – nyt tuli mun matkasuunnitelmiin pieni muutos, sain nimittäin ohittamattoman tarjouksen ja ensi perjantaiksi kaavailtu Sydneyyn liikahtaminen siirtyy parilla päivällä eteenpäin. Yola ja John ovat lähdössä ratsain ja parin kuormahevosen kanssa 5 päivän vaellukselle läheiselle Australian korkeimmalle vuorelle ja minä nähtävästi läpäisin tämän päivän ”testiratsastuksen” ja he tarjoutuivat ottamaan mut mukaan. Yöpymiset, ruokailut kaikki maastossa – once in the life time chance. Olen mukana – eli huomenna maalaan leikkimökin loppuun ja tiistaiaamuna starttaa retkue! Uskomatonta, mutta totta – että minulle tarjotaan tällainen! Siellä ei sitten todellakaan ole mitään yhteyksiä ulkomaailmaan paitsi suora yhteys australialaiseen luontoon. Mutta uskon, että sanoin kuvaamatonta kertomista riittää jälkikäteen – kun Yola vähän haastatteli mua ennen kutsua, hän mm. kysyi pelkäänkö korkeita paikkoja – esim. mennä hevosella jyrkänteen reunalla (en tietenkään)!!!