Koskee hevosia, osa I, 5.3.2015

Viimeviikon tiistaiaamuna siis starttasimme kohti vuoristoa. Matka alkoi autokyydillä. Hevostenkuljetuskuormuri oli hiukan eri kaliiberia kuin suomalaiset versiot. Mitähän omat pollet mahtais tuumata, jos ne lastattaisiin tuonne avolavalle. Lastaus tapahtui lehmien lastausramppia pitkin oikein sujuvasti. Jokainen käveli suorilla kiltisti kyytiin. Kuormuriin mahtui 4 heppaa ja, koska mukaan tarvittiin 5, perään kytkettiin vielä traileri. Em sai matkustaa yksin traikussa, koska se on vähän hermostunut matkustaja ja aavistuksen laitakauhuinen. Matkaan lähti siis Johnin hevoset Arnold (Swatzeneggerin mukaan nimetty Emin varsa) ja Zanna, Yolan hevoset Anja ja Allie (se 3 v) ja mulle Em.

Autolla ajeltiin noin 3 tuntia Tom Groggin stationille, joka käsittääkseni on jonkin sortin nautatilayrityssysteemi (täällä on noiden perhefarmien lisäksi noita stationeja, joissa on sitten työntekijät pyörittämässä hommaa ja useampi omistaja). Täältä käsin Yola ja John ovat aiemmin myös pyörittäneet hevosvaellusbisnestä. Minulle esiteltiin myös australialainen vanha maalaismökki (nyt kunnostettu) – ei se paljon suomalaisesta vanhasta hirsikämpästä poikennut.

Stationilla hevoset satuloitiin ja kuormat pakattiin ja varsinainen matka alkoi. Maisemat olivat alusta alkaen hienoja. Ja jännitystä riitti saman tien – kärkihevonen meinasi kävellä ison mustan käärmeen päälle. Hui, se oli tappavan myrkyllinen – no onneksi säikähdyksellä selvittiin. Alkumatkasta nähtiin myös kenguruita ja mikä hienointa villihevosia, grumpyjä (en ole ihan varma miten kirjoittaan). Tulomatkalla sain kuviakin noista kaikista.

Eka päivänä ratsastimme upeiden kumpuilevien peltoaukeiden ja metsien läpi Snowy River –joen rantaan (suositus: katso elokuva The Man from Snowy River – suositus annettiin siis mulle, mutta katsokaa tekin). Jatkoimme jokivartta jonkin matkaa ja pystytimme leirin. Hepoille tehtiin näppärästi laidun patterikäyttöisellä sähköpaimenella. Sähkölanka kiristettiin puiden väliin siten, että se oli nailoninarulenkeillä puissa kiinni (löysät lenkit narusta ja sähkölankaa kiristettiin  siten, että itse sähkölanka ei koskenut puihin). Kätevää – tämä oli uusi systeemi minulle. Pitää muistaa. Hevosilla oli myös sidewalkit (naru etujalasta takajalkaan toisella puolella) jaloissa, etteivät niin nopsakasti lähde lätkimään, jos päättävät poistua tarhasta. Nautittuaan iltanappulat nenäpusseista ja käytyään joella juomassa, hepat laitettiin puihin kiinni yöksi. Yöksi niitä ei uskaltanut jättää laitumeen, koska villihevoset saattavat hyvinkin tulla houkuttelemaan ne porukkaansa – varsinkin, kun meillä oli niin monta tammaa mukana.

Oma yöpyminen tapahtui maasto-olosuhteissa hyvillä varustuksilla: ilmapatja, makuupussi, tyyny ja lakana. Mukana oli myös ”swag” – en tiedä mikä se on suomeksi. Semmoinen yhden hengen makuupussiteltta eli vedenpitävä isohko makuupussi, joka oli varustettu itikkaverkolla ja sadesuojalla, siten, että sinne saattoi sulkeutua oikean makuupussin kanssa sisään kokonaan ja nukkua taivasalla pelkästään siinä. Nyt oli kuitenkin käytössä myös normiteltat.

Seuraavana aamuna pakattiin tavarat ja matka jatkui jokivartta ylös kohti Tom Groggin Flattia, minne teimme pysyvämmän leiripaikan (missä oli vanha camp-paikka jo valmiina). Matkan varrella raivasimme reittiä, koska riivatut black berriet ja muutkin kasvit meinaavat väkisin vallata sen. Maisemat olivat upeaa ja paikoin hyvinkin jyrkkää jokivartta.

Pysyvältä leiripaikalta lähtien meidän oli tarkoitus lähtä valloittamaan Cascades-vuorta. Ylitimme kolme pientä jokea lähtiessä ja hepat juotettiin aina, kun vettä oli tarjolla. Muuten niille ei vettä ollut. Vuorelle kiipeäminen ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma – mäki oli turkasen jyrkkä. Kotitilalla tehdyt ratsastuslenkit alkoivat vaikuttaa sunnuntaikävelyiltä, kun kiipesimme ylöspäin rinnettä, joka oli niin jyrkkä, että juuri ja juuri pystyi itse jalan kiipeämään menemättä kontilleen. Hepat puuskutti ja kiipes! Vähän väliä pidettiin taukoja. Mitä ylemmäs kiivettiin sitä pusikkoisemmaksi reitti kävi ja sitä enempi jouduttiin tekemään raivaustyötä.

Raivaus tarkoitti sitä, että hepat sidottiin puuhun ja John meni edeltä moottorisahan kanssa ja Yola ja minä tultiin perässä ja tungettiin risua sivuun. Ja palattiin aina välillä taaksepäin ja ratsastettiin ja kuskattiin hevosia perässä raivattua reittiä ylös. Eka päivänä pääsimme GPS:n mukaan korkeuteen 1155 mm, Tom Groggin Flat ja pysyvä leiripaikka oli korkeudessä 619 m ja Station n. 500 m.

Paluu leiriin alamäkeen ratsastaen tuntui aluksi hurjalta, mutta kaikkeen tottuu. Käsittämättömän varmajalkaisia hevosia. Eikä kenelläkään ollut naarmun naarmua jaloissa vaikka menivät ties missä kivikossa ja raivattujen risujen ”tikkukantojen” seassa. Leiriin tultaessa mentiin joka päivä heppojen kanssa uimaan joen syvänteeseen. Ensin uitiin hevosten kanssa ja sitten itse – ja siinä olikin varsinaiset peseytymiset tällä leirillä – saniteettitilat olivat muutenkin sangen luomut, WC = lapio ja  paperirulla (ei kuvatallenteita) ;) Ruokaa laitettiin nuotiolla ja ruuan määrästä ja laadusta ei ollut valittamista. Pihvit ja grillatut kasvikset maistuu aina yhtä hyvältä. Ilta pimeni siinä yhdeksän korvilla ja, kun hetken aikaa oli tuijoteltu nuotioon olikin jo valmis nukkumaan.

Meiltä meni kolme!!!! kokonaista päivää aikaa raivata tie huipulle. Oli muuten hevosillekin melko homma kiivetä sinne ylös kolmena päivänä peräkkäin. Suomen hepat taitaa olla pullamössökansaa! Eka päivänä pääsimme siis korkeuteen 1155 m, toka päivänä 1275 m ja kolmantena 1407 m. Huipulla oli kuolleita eukalyptuspuita edellisen suuren metsäpalon jäljiltä. Ne tekee metsiin vähän semmoisen kummitusmaisen tunnelman. Huipulla kasvoi myös makian näköisiä oransseja, punaisia ja violetteja marjoja – jotka kylläkin olivat erittäin todennäköisesti myrkyllisiä, emme maistaneet. Maisemia huipulta ei hirmuisesti pusikoiden takia nähnyt – matkan varrelta kuitenkin. Huipulla, kuten myös leiripaikalla, oli hevosille hyvin ruohoa syötäväksi. John kertoi, että aiemmin alue ei ollut yhtään pusikoitunut vaan avoin ja jonkin verran suuria puita, koska siellä laidunnettiin lehmiä. Kun kyselin, että miksei lehmiä enää pidetä siellä, sain kuulla, että alue on nykyään national park. Eikä siellä saanut liikkua kuin jalkaisin – ei esim. hevosella. Olimme siellä salaa kiipeilemässä! Uups – olin osallistunut tietämättäni ympäristörikokseen ;) No ehkä polun raivaus ei ollut niin hirviä rikos, koska sitä pitkin voisi vaikka joku patikoijakin kulkea. Ilman polkua siellä pusikossa ei pääse kukaan yhtään mihinkään.

Viimeisen päivän aamuna meidät yllätti hirmuinen ukkoskuuro. Muuten ilma vuoristossa oli viileämpi kuin alempana, mutta aivan riittävän lämmin minulle. Muutama yönä satoi vettä, muttei päivisin. Pakkasimme kamat ukkosen paukkuessa ja hirmuisessa vesisateessa. Onneks olin saanut lainaan komian keltasen sadetakin. Paluumatka stationille jokivartta pitkin oli täynnään hienoja maisemia ja aurinkokin alkoi pikapuoliin paistaa lämpimästi. Nyt pääsin myös kuvaamaan villihevosia ja kenguruita. Ja nähtiin siis taas käärme. Käärmeen kuva meni vähä hutiksi – pääpuoli puuttuu kuvasta. Mutta en uskaltanut mennä lähemmäs tähtäilemään kamerani kanssa. Näimme myös emuja – se oli mulle eka kerta luonnossa. Mutta emut juoksi niin lujaa karkuun, ettei niitä ehtinyt kuvaamaan.

Matkan varrella oli myös villihevospyydys. Yksi yleinen tapa näillä seuduilla hankkia hevonen on pyydystää se luonnosta. Tai kasvattaa itse. Anja ja Arnold ja Allie on Yolan omia kasvatteja. Anja ja Arnold olivat saaneet alkunsa, kun John ja Yola olivat Emin ja Lil-hevosen kanssa käymässä jossain kauempana vaelluksella. Siellä oli ollut hieno ori ja orin omistaja oli sanonut, että astuttakaa ihmeessä tammanne tuolla, jos haluatte. No mikäpä jottei ja tuumasta toimeen. Ja nyt siis on Anja ja Arnold! Lil-palomino heppa saattaa vilahtaa joissain laidunkuvissa tilalta. Lil on Yolan lemmikki. Lil-hepan kanssa Yola on vaeltanut 11 kuukautta läpi Australian Darvinista Corryongiin. Minä ratsastin samalla satulalla, jolla reissu on tehty – Batesin karjasatula. Taidan hankkia samanlaisen, oli vaan hyvä istua. Varo vaan Lauri - sun tulevaisuus on mun vaellushevonen!

John ja Yola eivät siis enää pyöritä vaellusbisnestä päivätyönään Australiassa, mutta he järjestävät ratsastusvaelluksia ulkomaille! Laitan tähän loppuun tiedot heidän tulevista vaelluksistaan (ja pari kuvaa - kirahveja ei oo näkynyt Austraaliassa). Jos vaan, joku on kiinnostunut, niin voin lämpimästi suositella. Nämä ihmiset todella tietävät mitä tekevät, hevosista huolehditaan ja ovat itse todella, todella mukavia. Aion itse vakavasti harkita, jos saisin jostain nipistettyä rahat kasaan, niin mikä olisi upeampaa kuin katsella kahdeksan päivää Afrikan villieläimiä ratsain Keniassa! Retkiä on tarjolla Espanjaan, Argentiinaan, Keniaan ja Botswanaan. Kullekin otetaan 10-12 ratsastajaa – ja mieluummin useampia samaa porukkaa/kaveruksia, jotta porukkaa saadaan mahdollisimman mukavaksi. Ratsastustaitoa edellytetään. Mukaan voi lähtä vaikka ei ratsasta, mutta silloin matkat taittuvat huoltoauton kyydissä. Jos joku on kiinnostunut, minulla on kaikista retkistä tarkat päiväkohtaiset ohjelmat ja mainokset – täynnä superhoukuttelevia kuvia!! Tai jos tiedätte jonkun, joka voisi olla kiinnostunut, niin tietoa saa välittää eteenpäin. Ja kyseessä on siis 5*****-lukuspaketit – reittejä ei tarvi itse raivata, kuten meillä täällä maalla ;)

Meidän vaellusretkemme venyi siis kaikkineen kuuden päivän mittaiseksi ja su iltana olimme takaisin tilalla. Maanantai sujui pyykkiä pestessä, lastenvahtihommissa ja pakatessa. Illalliselle tuli taas myös Sarahin isä Rod, joka on tosi mukava. Ja hänellä oli omien sanojensa mukaan minulle hyviä uutisia – Suomi on rankattu maailman parhaaksi maaksi investoida/aloittaa yritystoiminta! Uskottava kai se on – jossain listalla näin oli ollu. Ja mukavinta oli, kun jäähyväisiä jättäessä Rod totesi, että on ollut hienoa tutustua noin mukavaan ja ennen kaikkea iloiseen ihmiseen. Hän sanoi, että iloisuus näkyy ihmisestä kyllä J

Tiistaiaamuna piti sanoa heipat myös Sarahille, Leighille ja lapsille. Yola ja John tarjosivat minulle kyydin Alburyyn, jonne olivat menossa asioille. Kävimme vielä ostamassa minulle ekan matkamuistoni – olen nyt aidon australialaisen Akubra-hatun onnellinen omistaja. Vaikka olisin päässyt ensi viikolla Yolan ja Johnin mukaan 7 päivän vaellukselle eri paikkaan, täytyy osata myös lähteä eli nyt junalla kohti Sydneytä ja Cobbittyä ja uusia seikkailuja.

Ja nyt oon ollu jo kaks päivää Vienan luona tutustumassa ravitallin elämään. Heppahommissa on menny päivät rattoisasti, mutta niistä hommista ja tästä paikasta myöhemmin lisää :)

The Classic Safari Company / Yola Cox and John Williams

Specialising in tailored safaris to Africa, Latin America, India & Sri Lanka

These are small group tours with expert local guides giving you an experience of a lifetime. Horses are perfect to suit all types of riders. Usually 10 -12 riders and 4 non-riders. The rides are a once in a lifetime adventure and you are well catered for in every way!

If you know anyone who would be keen to find out more I’d love it if you could forward this around your networks or ask them to e-mail me on yolacox@outlook.com.

You can join us in:

Spain (June 7 - 14th 2015)

Botswana 'Desert to Delta' (August 11 - 21st 2015)

Argentina (Nov 14 -29th 2015)

Kenya (Feb 29th - March 9th 2016)